Sielunliikutukse (Les Passions de l’âme; 1649)


RENÉ DESCARTES.

MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.

ENSIMÄINEN OSA.

Mielenliikutuksista yleensä ja sen johdosta koko ihmisluonnosta.

1. Sielun kärsivä tila[1] jossakin subjektissa on aina toiselta näkökannalta katsottuna toimintaa.

Ei mistään niin käy selville vanhoilta kansoilta meille säilyneiden tieteiden heikkous kuin siitä, mitä he ovat kirjoittaneet mielenliikutuksista. Tämä aine on tosin aina ollut suuresti arvossa pidetty, eikä se näytä olevan vaikeimpia, koska jokainen kokee tunteita itsessään, eikä siis ole pakotettu lainaamaan muualta havaintoja keksiäkseen niiden ominaisuuksia. Mutta kuitenkin ovat vanhojen kansojen tutkimusten tulokset tällä alalla niin mitättömiä ja enimmästi niin vähän luotettavia, että vain poikkeamalla heidän kannastaan saatan toivoa läheneväni totuutta. Sentähden minun tulee käsitellä ainetta, niinkuin ei kukaan ennen minua olisi sitä kosketellut, ja alan huomauttamalla, että filosofit kutsuvat jokaista tapahtumaa siihen subjektiin nähden, jolle se sattuu (sielun) kärsiväksi tilaksi, ja siihen subjektiin nähden, joka sen aikaansaa, toimivaksi. Vaikka siis toimiva ja kärsivä subjekti usein ovat hyvin erilaiset, ovat toiminta ja kärsivä tila oikeastaan sama asia, jolle vain eri subjekteihin nähden, joita se koskee, annetaan eri nimet.

[1] Alkuteoksen sana »passion» merkitsee sielutieteessä »mielenliikutusta», mutta yleisemmässä merkityksessä ja alkuansa kärsivää eli vastaanottavaa tilaa. Sitä on tavallisesti suomennettu edellisellä tavalla, mutta välttämätöntä on ollut joskus käyttää jälkimäistäkin suomennosta. Alla esitettyjen sielutieteellisten ja varsinkin fysiologisten oppien suhteen huomautetaan, mitä on jo yleisessä johdannossa lausuttu Descartes’n oppien puutteellisuuksista ja vanhentuneesta kannasta. Suom. huom.

2. Kärsivän sieluntilan ymmärtämistä varten on tarpeellista erottaa sielun toimitukset ruumiin toimituksista.

Emme huomaa minkään niin välittömästi vaikuttavan sieluumme kuin ruumiin, joka siihen on yhdistetty. Siis se, mikä sielussa on kärsivää tilaa, on ruumiissa enimmästi toimintaa, ja paraiten opimme siis käsittämään edellistä tutkimalla sielun ja ruumiin välistä erotusta. Siten opimme tuntemaan kumpi niistä aikaansaa ihmisessä olevat toimitukset.

3. Mitä menetystapaa tässä suhteessa on noudatettava.

Se on helposti löydettävissä, jos otamme huomioon, että kaikki ne ilmiöt, jotka havaitsemme itsessämme ja joiden huomaamme voivan esiintyä vallan elottomissakin esineissä, ovat ruumiimme vaikuttamat; ja että päinvastoin kaikki meissä havaittavissa olevat ilmiöt, joita ei mitenkään voi ajatella ruumiin aikaansaamiksi, katsotaan sielun synnyttämiksi.

4. Lämpö ja jäsenten liikunto syntyvät ruumiista, ajatukset sielusta.

Koska emme ole havainneet, että ruumis voipi ajatella, on meillä oikeus olettaa kaikkien ajatustemme johtuvan sielusta; ja koska varmaan tiedämme, että on elottomia esineitä, jotka voivat liikkua yhtä vaihtelevasti, jopa vaihtelevamminkin kuin meidän ruumiimme, ja joissa on yhtä paljon ja enemmänkin lämpöä kuin ruumiissamme (kuten kokemus osottaa liekistä, jossa on paljon enemmän lämpöä ja liikettä kuin yhdessäkään jäsenessämme), niin on meidän olettaminen, että kaikki meissä oleva lämpö ja liikkeet, koska ne eivät johdu sielusta, yksinomaan ovat ruumiin aikaansaamat.

5. Erehdytään, kun luullaan sielun antavan ruumiille liikunnon ja lämmön.

Tämän huomion avulla vältämme melkoisen erehdyksen, johon useat ovat joutuneet ja joka mielestäni on pääasiallinen syy siihen, ettei tähän asti ole voitu selittää mielenliikutuksia eikä muita sielun ominaisuuksia. Koska näet huomattiin kaikkien kuolleiden ruumisten olevan vailla lämpöä ja siis myös liikettä, kuviteltiin sielun poistumisen lakkauttaneen lämmön ja liikkeen. Ja niin on syyttä luultu luonnollisen lämpömme ja ruumiimme liikkeiden johtuvan sielusta, vaikka päinvastoin tulisi käsittää sielun ihmisen kuollessa poistuvan ainoastaan sentähden, että ruumiin lämpö loppuu ja että liike-elimet ovat kuluneet ja tulleet kelpaamattomiksi liikettä synnyttämään.

6. Elävän ja kuolleen ruumiin erotuksesta.

Edellämainitun erehdyksen välttämiseksi on meidän ottaminen lukuun se seikka, ett’ei sielu koskaan ole syynä kuolemaan, vaan että sen syynä on jonkun ruumiin pääelimen turmeltuminen. Elävän ihmisen ruumis eroaa yhtä paljon kuolleen ruumiista kuin kello tai muu itsekseen liikkuva koneisto, joka on kunnossa ja jossa siis on niitä liikkeitä vaikuttava voima, joita varten se on määrätty, sekä kaikki, mikä on tarpeellista sen toimintaa varten, eroaa kellosta tai koneesta, joka on mennyt rikki, ja jossa sen liikeperus on lakannut vaikuttamasta.

7. Lyhyt selitys ruumiinosista ja muutamista ruumiintoimituksista.

Tehdäkseni kysymyksen helpommaksi ymmärtää mainitsen tässä muutamalla sanalla, millä tavoin ruumiimme koneisto on kokoonpantu. Jokainen tietää, että meillä on sydän, aivot, vatsa, lihakset, hermot, valtimot, laskimot ja muita senkaltaisia. Tiedetään myös, että ne ravintoaineet, jotka syömme, joutuvat vatsaan ja suoliin, joista niiden mehu valuu maksaan ja laskimoihin ja sekaantuu niissä olevaan vereen, näin lisäten sitä. Ne, jotka vähänkin ovat kuulleet puhuttavan lääketieteestä, tietävät myös minkälaatuinen sydän on ja kuinka laskimoveri helposti alemmasta onttolaskimosta juoksee oikeaan sydänkammioon ja sieltä keuhkovaltimon kautta keuhkoihin sekä keuhkoista keuhkolaskimon kautta vasempaan sydänkammioon ja sieltä aortaan, jonka haarat leviävät ympäri koko ruumiin. Jokainen, jota vanhojen kansojen mielipiteet eivät ole saattaneet kokonaan harhaan, ja joka on tutustunut Harveyn tutkimuksiin verenkiertokulusta, ei epäilekään, että kaikki valtimot ja laskimot ovat ikäänkuin puroja, joita pitkin veri lakkaamatta nopeasti juoksee. Se alkaa juoksunsa oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin, jonka haarat hajaantuvat ympäri keuhkoja ja sitten yhtyvät keuhkolaskimon haaroihin, jotka johtavat veren keuhkoista vasempaan sydänkammioon; siitä veri virtaa aortaan eli isoon valtimoon, jonka ympäri ruumista hajaantuneet haarat ovat yhteydessä laskimohaarojen kanssa, jotka taas palauttavat veren oikeaan sydänkammioon. Siis nämät kaksi kammiota ovat kahden sulun kaltaiset, joiden kautta veri kullakin kiertovuorollaan kulkee ruumiin ympäri. On myöskin tunnettua, että kaikki jäsenliikkeet syntyvät lihaksien avulla, ja että nämät lihakset ovat niin laaditut, että kahdesta vastakkaisesta lihaksesta toinen supistuessaan vetää puoleensa sen osan ruumista, johon se on kiinnitetty, jolloin sen vastakkainen lihas venyy pitemmäksi; toiste taas tapahtuu, että jälkimäinen lihas supistuu vetäen luokseen itseensä kiinnitetyn ruumiinosan, jolloin taaskin edellinen lihas laajenee. Lopuksi tiedetään kaikkien lihasliikkeiden sekä aistimuksien riippuvan hermoista, jotka ovat hienojen rihmojen tai hyvin ohuiden putkien kaltaisia, jotka kaikki lähtevät aivoista ja sisältävät, kuten aivotkin, hyvin ohuen ilman tai tuulen kaltaista ainetta, jota kutsutaan elonhengekkeiksi (esprits animaux).

8. Kaikkien näiden ruumiintoimitusten perus.

Yleensä ei tiedetä, millä lailla elonhengekkeet ja hermot synnyttävät liikkeen ja aistimukset, eikä tunneta sitä ruumiillista perusta, joka saattaa ne toimimaan. Senpätähden tahdon tässä uudelleen lyhyesti mainita sen, mitä jo muissa kirjoituksissani olen ohimennen kosketellut, nimittäin että sydämessämme on, niinkauan kuin elämme, jonkunlainen tuli, jota laskimoveri ylläpitää, ja että tämä on kaikkien jäsentemme liikkeiden ruumiillinen alkuperus.

9. Miten sydämen liike tapahtuu.

Ensiksi se laajentaa sydämen kammioissa olevaa verta; sen johdosta tämä veri, joka tarvitsee suurempaa tilaa, syöksyy oikeasta kammiosta keuhkovaltimoon ja vasemmasta kammiosta aortaan. Niinpian kuin tämä laajeneminen lakkaa, juoksee heti uutta verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä jokaisen näiden neljän ontelon aukkojen laitaan on kiinnitettyinä iholämsät, jotka sallivat veren virrata sisälle sydämeen ainoastaan kahdesta aukosta ja virrata ulos ainoastaan toisesta kahdesta. Sydämeen virrannut uusi veri harvenee heti, kuten edellinenkin, ja niin syntyy sydämen ja suonien tykytys, joka toistuu yhtä usein kuin uutta verta virtaa sydämeen. Se aikaansaa myös verenliikkeen ja panee veren lakkaamatta ja nopeasti kiertämään kaikkia valtimoja ja laskimoja. Täten veri siirtää sydämestä saamansa lämmön kaikkiin muihin ruumiinosiin ja ravitsee niitä.

10. Miten elonhengekkeet syntyvät aivoissa.

Edellämainittua tärkeämpää, on, että sydänlämmön harventaman veren nopeimmin liikkuvat ja hienoimmat osaset lakkaamatta suurilukuisina rientävät aivo-onteloihin. Ne kääntyvät juuri sinne, eivätkä muuanne, koska kaikki sydämestä päävaltimoa pitkin lähtevä veri suoraa päätä kulkee aivoja kohti; ja koska ei kaikki veri, väylien ahtauden takia, pääse sinne, niin ne veren osat, jotka ovat keveimmin liikkuvat ja hienoimmat, yksin pääsevät aivoihin perille, muun veren hajaantuessa ruumiin eri osiin. Nämät veren hienoimmat osaset ovat juuri elonhengekkeet, eikä niiden tarvitse ollenkaan muuttua aivoissa muuten, kuin eroamalla veren karkeammista osista. Sillä vaikka kutsun veren hienoimpia osasia hengekkeiksi, eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin pieniä kappaleita, joilla vain on se ominaisuus, että ne ovat hyvin pieniä sekä liikkuvat hyvin nopeasti, kuten soihdusta lähtevät liekin osaset. Ne eivät siis viivy missään paikassa, ja mikäli niitä joutuu aivo-onteloihin, sikäli niitä poistuu aivohuokosista, joista ne joutuvat hermoihin ja sieltä lihaksiin. Täten ne synnyttävät kaikki mahdolliset ruumiinliikkeet.

11. Miten lihaksien liikkeet tapahtuvat.

Kuten on mainittu, syntyy jäsenten liike siten, että toiset lihakset supistuvat ja niiden vastalihakset laajenevat. Ja ainoa syy siihen, että toinen lihas supistuu, eikä toinen, on se, että siihen aivoista tulee vaikkapa hiukankin enemmän elonhengekkeitä kuin toiseen. Tosin eivät aivoista välittömästi tulleet hengekkeet yksin jaksa panna lihaksia liikkeelle, vaan ne vaikuttavat molemmissa lihaksissa ennestään oleviin hengekkeisiin sen, että toisen lihaksen hengekkeet kaikki äkkiä siirtyvät toiseen. Siten se lihas, josta hengekkeet ovat lähteneet, laajenee ja muuttuu hervottomaksi, ja se, joka on täyttynyt hengekkeillä, pullistuu nopeasti ja vetää luokseen sen jäsenen, jossa se on kiinni. Tämän saatamme helposti käsittää, kun otamme huomioon, että aivoista lakkaamatta lähtee ainoastaan varsin pieni joukko elonhengekkeitä kuhunkin lihakseen, mutta että jokaisessa lihaksessa itsessään alati on paljous muita hengekkeitä, jotka liikkuvat hyvin nopeasti, välistä vain pyörien paikallaan samassa lihaksessa, kun eivät kohtaa aukkoja, joista pääsisivät pois. Toiste ne taas siirtyvät vastalihakseen, kun siihen johtavat pienet reiät aukeavat, joista hengekkeet pääsevät kulkemaan. Nämät aukot ovat niin laaditut, että, jos aivoista lähteneistä hengekkeistä toiseen lihakseen siirtyvät hengekkeet ovat voimakkaammat kuin toiseen siirtyvät, vaikkapa vähässäkin määrässä, nämät hengekkeet avaavat kaikki ne aukot, joista jälkimäisen lihaksen hengekkeet pääsevät edelliseen, sekä sulkevat kaikki ne aukot, joista edellisen lihaksen hengekkeet pääsevät jälkimäiseen. Täten kaikki molemmissa lihaksissa olevat elonhengekkeet joutuvat hyvin nopeasti toiseen lihakseen, jonka ne pullistavat ja lyhentävät, sillävälin kuin vastalihas venyy ja herpoaa.

12. Kuinka ulkoesineet vaikuttavat aistimiin.

Tässä on vielä otettava selville, miksi elonhengekkeet eivät aina samalla tavalla virtaa aivoista lihaksiin ja miksi niitä välistä tulee toiseen lihakseen enemmän kuin toiseen. Yksi syy on sielun toiminta, kuten myöhemmin olen osottava. Sitäpaitsi on kaksi muuta syytä, jotka yksistään johtuvat ruumiista, ja jotka tulee ottaa huomioon. Ensimäinen niistä piilee niiden liikkeiden erilaisuudessa, jotka ulkoesineet herättävät aistimissa, josta seikasta olen laajasti puhunut Dioptriikissä. Mutta jotta niiden, jotka lukevat tätä teosta, ei tarvitsisi tähän kohtaan perehtyäkseen lukea muita teoksia, tahdon tässä toistaa, että hermoissa saattaa huomata kolme eri osaa, nimittäin ensiksi ytimen eli sisäisen aineen, joka hienojen säikeiden muodossa lähtee aivoista, joista se saa alkunsa, ulottuen jäsenten päihin saakka, joihin nämät säikeet ovat kiinnittyneinä. Toiseksi niissä huomataan kesi, joka ympäröi ydintä, ja joka on yhteydessä aivokeden kanssa sekä muodostaa ohuita putkia, joiden sisällä hermosäikeet ovat; kolmanneksi vihdoin elonhengekkeet, jotka, kulkien näitä putkia myöten aivoista lihaksiin, vaikuttavat sen, että mainitut säikeet ovat vallan vapaina ja jännitettyinä. Kun, näin ollen, pieninkin seikka panee sen ruumiinosan liikkeelle, johon hermo päättyy, niin liikkuu myöskin se aivojen kohta, josta mainittu hermo lähtee, samoin kuin nuoran toinen pää liikkuu, toisesta vedettäessä.

13. Ulkoesineiden vaikutus saattaa eri tavalla johtaa elonhengekkeitä lihaksiin.

Dioptriikissä olen myöskin osottanut, kuinka ainoastaan senkautta voimme nähdä esineitä, että ne läpikuultavien kappaleiden avulla, jotka ovat niiden ja meidän välillä, panevat väräjämään hienot silmiemme pohjalla olevat näköhermot ja samalla ne aivojen kohdat, joista nämät hermot lähtevät. Nämät värähtelevät eri tavoin ja sen mukaan näemme erilaisuutta esineissä. Silmissä syntyvät hermosäikeet eivät välittömästi kuvaile sielulle esineitä, vaan sen tekevät aivosolujen liikkeet. Tämän esimerkin avulla käsitämme helposti, mitenkä äänet, hajut, maut, lämpö, kipu, nälkä, jano ja yleensä kaikki aistimuksiemme esineet kuin myös sisäiset halumme aikaansaavat hermojen liikettä, joka niitä myöten siirtyy aivoihin. Paitsi että nämät aivosolujen eri liikkeet herättävät sielussamme eri tunteita, saattavat ne ilman sielun vaikutustakin aikaansaada sen, että elonhengekkeet pikemmin kulkevat toiseen lihakseen kuin toiseen, ja täten liikuttaa jäseniämme, kuten tässä aion esimerkillä osottaa. Jos joku nopeasti työntää kättänsä silmiämme kohti, ikäänkuin aikoen lyödä, on meidän vaikea olla sulkematta silmiä, vaikka tiedämme, että hän on ystävämme ja tekee tuon vain pilalla, eikä suinkaan aio meitä vahingottaa. Tämä osottaa, ett’eivät silmämme sulkeudu sielumme vaikutuksesta, koska tuo silmien ummistaminen tapahtuu vasten tahtoamme, jonka ilmaukset ovat sielun ainoa tai ainakin pääasiallinen toiminta, vaan että ne sulkeutuvat sentähden, että ruumiimme koneisto on siten laadittu, että käden liike silmiämme kohti herättää toisen kiihotuksen aivoissamme, jotka lähettävät elonhengekkeitä silmäluomiamme sulkeviin lihaksiin.

14. Elonhengekkeiden erilaisuus saattaa myös muuttaa niiden kulun.

Toinen seikka, joka vaikuttaa, että elonhengekkeet kulkevat eri tavalla lihaksiin, on näiden hengekkeiden epätasainen liike ja niiden osasien erimuotoisuus. Kun muutamat näistä osasista ovat suuremmat ja liikkuvat nopeammin kuin toiset, kulkevat ne lyhintä tietä aivojen onteloissa ja huokosissa ja siirtyvät sentähden muihin lihaksiin kuin ne siirtyisivät, jos ne olisivat heikommat.

15. Syyt elonhengekkeiden erilaisuuteen.

Tämä erilaisuus saattaa johtua niiden aineiden erilaatuisuudesta, joista ne ovat muodostuneet, kuten huomataan niissä henkilöissä, jotka ovat juoneet paljon viiniä. Tämän viinin höyryt siirtyvät nopeasti vereen ja nousevat sydämestä aivoihin, joissa ne muuttuvat hengekkeiksi. Nämät ovat tavallisia hengekkeitä voimakkaammat ja lukuisammat ja kykenevät siis liikuttamaan ruumista monella omituisella tavalla. Elonhengekkeiden erilaisuus voi myös johtua sydämen, maksan, vatsan, pernan ja kaikkien elonhengekkeitä muodostavien ruumiinelinten tilasta. Etenkin on otettava huomioon muutamat hienot, sydämen pohjalla olevat hermot, jotka aikaansaavat sydänaukkojen laajenemisen ja supistumisen, joidenka johdosta sydämessä oleva veri laajenee suuremmassa tai pienemmässä määrin ja näin synnyttää erilaisia hengekkeitä. Vaikka sydämeen saapuva veri tulee kaikista ruumiinosista, tapahtuu välistä, että se tulee kovemmalla vauhdilla toisesta kuin toisesta ruumiinosasta senvuoksi, että noissa osissa olevat hermot ja lihakset panevat veren kovempaan liikkeesen. Tämän vuoksi näistä osista tuleva veri laajenee sydämessä eri tavoin ja synnyttää erilaatuisia hengekkeitä. Niin esimerkiksi se veri, joka tulee maksan alaosasta, jossa sappi sijaitsee, laajenee sydämessä toisin kuin pernasta tuleva veri, ja tämä taaskin toisin kuin laskimoista, käsivarsista ja sääristä tuleva, ja tämä vihdoin vallan toisin kuin ruoka-aineiden mehu, joka juuri lähdettyään mahasta ja suolista, nopeasti maksan kautta kulkee sydämeen.

16. Miten aistimuksemme ja elonhengekkeet sielun avutta voivat liikuttaa kaikkia ruumiin jäseniä.

Ruumiimme koneisto on niin laadittu, että kaikki elonhengekkeiden liikkuessa tapahtuvat muutokset saattavat avata muutamia aivosoluja enemmän kuin toisia. Kun taas joku näistä soluista tavallista vähänkin enemmän avautuu tai sulkeutuu aistihermojen vaikutuksesta, muuttuu hengekkeiden liike jossakin määrin, ja ne siirtyvät ruumiin liikelihaksiin, jotka aikaansaavat ruumiissa sellaisen liikkeen, kuin tällaisten olosuhteiden vallitessa tavallisesti havaitaan. Sentähden kaikki ne ruumiinliikkeet, jotka tapahtuvat ilman tahdon välitystä, kuten usein hengittäessämme, astuessamme, syödessämme ja sanalla sanoen kaikissa niissä toimituksissamme, jotka meillä ovat yhtäläiset kuin eläimillä, johtuvat yksistään jäsentemme muodostuksesta ja elonhengekkeiden kulusta, jotka viimeksimainitut sydänlämmön liikuttamina yhtä luonnollisesti ilmestyvät aivoihin, hermoihin ja lihaksiin, kuin kellon liike syntyy yksistään sen pontimen voiman ja sen rattaiden muodon vaikutuksesta.

17. Sielun toimitukset.

Tarkastettuamme kaikkia niitä toimituksia, jotka ovat yksistään ruumiiseen kuuluvat, huomaamme helposti, ett’ei meissä ole mitään muuta toimitusta, jota saattaisimme pitää sieluun kuuluvana, kuin ajatuksemme, jotka ovat kahta laatua, nimittäin ne, jotka muodostavat sielun toimivan tilan, ja ne, jotka muodostavat sielun vastaanottavan eli kärsivän tilan. Edellisellä tarkoitan kaikkea tahtomista, koska kokemuksesta tiedämme kaikkien tahdonilmaustemme suorastaan johtuvan sielustamme ja yksinomaan riippuvan siitä. Päinvastoin saatamme yleensä kutsua sielun kärsiväksi tilaksi kaikkia meissä olevia mietteitä ja tajunnantiloja, koska sielu ei niitä useinkaan synnytä sellaisina kuin ne ovat, vaan vastaanottaa ne aina mielikuvituksen kautta muista esineistä.

18. Tahdosta.

Tahtomisemme on kahdenlainen. Toinen rajoittuu sieluun ja ilmenee esim. silloin kun haluamme rakastaa Jumalaa tai yleensä kiinnittää ajatuksemme johonkin aineettomaan seikkaan. Toinen päättyy ruumiiseemme; jos näet esim. päätämme lähteä kävelemään, seuraa siitä, että jalkamme liikkuvat ja me astumme.

19. Mielteistä.

Mielteemme ovat myöskin kahta eri laatua; toiset ovat sielun, toiset ruumiin synnyttämät. Edelliset ovat tahtomisemme ja kaikkien siitä riippuvien mielikuvien tai ajatuksien tietoisuutta. Sillä emme voi tahtoa mitään seikkaa tietämättä että sitä tahdomme. Ja vaikka tahtominen, sieluumme nähden, on toimintaa, voimme sanoa, että tämän tahtomisen tietoisuus on kärsivä sieluntila. Mutta koska tahtominen ja sen tietoisuus itse teossa on sama seikka, muodostetaan, kuten aina, nimitys arvokkaamman ominaisuuden mukaan, ja senvuoksi tahtomista tavallisesti ei kutsuta kärsiväksi, vaan toimivaksi sieluntilaksi.

20. Mielikuvituksista ja muista sielun synnyttämistä ajatuksista.

Kun sielumme koettaa kuvitella jotakin olematonta seikkaa, kuten esim. taikalinnaa tai kimeraa,[1] tai kun se kiinnittää huomionsa sellaiseen seikkaan, jota ei voi aistimilla havaita eikä havainnollisesti kuvata, kun esim. ruvetaan tarkastamaan omaa olemusta, niin tällöin syntyvät mielteet johtuvat etupäässä tahdosta, joka ne saattaa tajuntaan. Tämän vuoksi niitä tavallisesti pidetään toimivina eikä kärsivinä sieluntiloina.

[1] Kimera: Kreikkalaisessa tarustossa esiintyvä hirviö, jolla kuviteltiin olevan jalopeuran pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen pyrstö. Suom. huom.

21. Ruumiin aiheuttamista mielikuvista.

Useimmat ruumiin aiheuttamista mielteistä ovat hermoista riippuvaiset; mutta on myöskin sellaisia, jotka eivät niistä riipu, ja näitä kutsutaan mielikuviksi, vallan kuin edellämainittuja, joista ne eroavat ainoastaan siinä, ett’ei tahto ole osallisena niiden synnyttämisessä. Niitä ei siis saata lukea sielun toimintoihin kuuluviksi; ne näet syntyvät vain siitä, että elonhengekkeet liikkuvat eri lailla ja, kohdattuaan aivoissa aikaisempien mielteiden jälkiä, satunnaisesti kulkevat erityisten huokosten kautta. Senlaatuiset ovat unennäkömme ja usein haavekuvamme hereillä ollessamme, kun ajatuksemme vapaasti harhailevat, kiintymättä mihinkään itselleen olennoiseen seikkaan. Muutamat näistä mielikuvista kuuluvat sielun kärsivään tilaan, jos käsitämme tämän nimityksen sen varsinaisessa ja täydellisessä merkityksessä, ja niitä saattaa kaikkia pitää sinä, jos tuo nimitys käsitetään yleisemmässä merkityksessä. Mutta niiden vaikuttava syy ei ole yhtä selvä ja tarkka kuin niiden mielteiden, jotka sielu vastaanottaa hermojen välityksellä; ne ovat vain kuin näiden jälkimäisten varjoja tai kuvia, ja ennenkuin voimme niitä käsittää, täytyy meidän tuntea noiden hermojen välittämien mielteiden ominaisuudet.

22. Muiden mielteiden ominaisuuksista.

Kaikki muut mielteet, joita en vielä ole selittänyt, tulevat sieluun hermojen välityksellä; toisille on omituista se, että ne kohdistuvat ulkoesineisiin, jotka panevat aistimemme toimimaan, toisille taas se, että ne kohdistuvat sieluumme.

23. Ulkoesineiden synnyttämistä mielteistä.

Ulkoesineiden, s. o. aistimuksiemme esineiden aiheuttamat mielteet syntyvät, ainakin silloin kun käsityksemme ovat oikeat, näiden esineiden vaikutuksesta, jotka aikaansaamalla kiihotusta ulkonaisissa aistielimissä, siirtävät tämän kiihotuksen hermojen avulla myöskin aivoihin ja saattavat sen aivoille havaituksi. Kun siis näemme liekin valon tai kuulemme kellon äänen, ovat tämä valo ja tämä ääni kaksi eri toimintaa, jotka, herättämällä kaksi eri kiihotusta joissakin hermoissamme, myöskin aikaansaavat kiihotusta aivoissa ja aiheuttavat sielussa kahden eri mielteen syntymisen, jotka siihen määrään kohdistamme niihin esineisiin, joiden oletamme olevan näiden mielteiden syinä, että luulemme näkevämme itse liekin ja kuulevamme itse kellon, emmekä ajattele kokevamme vain näiden seikkojen aiheuttamaa aivokiihotusta.

24. Ruumiimme aiheuttamista mielteistä.

Ruumiimme tai jonkun sen osan synnyttämät mielteet ovat nälkä, jano ja luonnolliset halut, joihin voimme liittää kivun, lämmön sekä ruumiilliset vietit, joiden tunnemme sijaitsevan ikäänkuin jäsenissämme, emmekä ulkoesineissä. Saatamme näet samaan aikaan ja samojen hermojen välityksellä tuntea, että kätemme on kylmä ja että liekki, jota se lähestyy, on kuuma, tai päinvastoin, että käsi on lämmin ja sitä ympäröivä ilma kylmä. Tässä ei ole mitään erotusta sen mielteen välillä, joka saattaa meidät tuntemaan kädessämme olevaa lämpöä tai kylmyyttä, ja sen, joka saattaa meidät tuntemaan ulkopuolelta tulevaa lämmintä ja kylmää. Ainoastaan siksi, että toinen näistä mielteistä seuraa toista, luulemme, että edellinen jo on meissä, ja että se, joka seuraa, ei vielä ole meissä, vaan on siinä esineessä, joka sen on aiheuttanut.

25. Sieluumme kuuluvista mielteistä.

Ne mielteet, jotka käsitämme yksistään sieluun kuuluviksi, ovat senlaatuiset, että havaitsemme niiden vaikutukset sielussa itsessä, ja ettemme yleensä tunne mitään läheisiä syytä, joista saattaisimme ne johtaa. Sellaisia ovat ilon ja vihan tunteet, ja muut senkaltaiset, jotka syntyvät meissä välistä hermoja kiihottavien esineiden, välistä myös muiden syiden vaikutuksesta. Jos kohta kaikki mielteemme ulkoesineistä sekä myös ruumiimme eri toimituksista sieluumme nähden, ovat varsinaisesti kärsiviä sieluntiloja, kun asia katsotaan yleisemmältä kannalta, niin tarkoitetaan niillä tavallisesti kuitenkin sellaisia mielteitä, jotka rajoittuvat yksinomaan sieluun, ja näitä viimeksimainittuja, eli mielenliikutuksia, olen tässä aikonut selittää.

26. Ne mielikuvat, jotka vain ovat riippuvaiset elonhengekkeiden satunnaisesta liikunnosta, voivat yhtä hyvin olla todellisia mielenliikutuksia kuin hermoista riippuvat mielteet.

Tulee huomata, että sielu voi tajuta kaikki ne seikat, jotka se havaitsee hermojen välityksellä, myöskin elonhengekkeiden satunnaisen liikkeen avulla. Ero on vain siinä, että hermojen aivoihin johtamat mielikuvat tavallisesti ovat vilkkaammat ja selvemmät kuin elonhengekkeiden johtamat. Tämän tähden olen pykälässä 21 kutsunut jälkimäisiä edellisten varjoiksi tai kuviksi. Välistä nämät kuvat ovat niin esittämiensä esineiden kaltaiset, että voimme erehtyen luulla niitä näiksi esineiksi, joko ulkoesineiksi tai joksikin ruumiimme osaksi. Mitä mielenliikutuksiin tulee, ei niiden laita ole sama, koska ne ovat niin läheisesti ja sisäisesti sielun yhteydessä, että sielun on mahdoton tuntea niitä muunlaisina kuin ne todella ovat. Niinpä usein nukkuessamme, jopa välistä hereillä ollessamme, kuvittelemme jotakin seikkaa niin elävästi, että luulemme näkevämme sen edessämme tai tuntevamme sen ruumiissamme, vaikka se ei ollenkaan ole siinä. Mutta emme edes nukkuessamme ja unta nähdessämme saata tuntea itseämme surullisiksi tai muun mielenliikutuksen valtaamiksi, ellei sielussa todella ole tällaista mielenliikutusta.

27. Mielenliikutuksien määritys.

Tarkastettuamme missä suhteessa mielenliikutukset eroavat kaikista muista sielun mielteistä, saatamme yleensä määritellä niitä mielteiksi, tunteiksi tai sielun kiihotustiloiksi, jotka rajoittuvat yksistään sieluun, ja joita elonhengekkeiden erityiset liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat.

28. Tämän määrityksen alkuosan selitys.

Mielenliikutuksia voimme sanoa mielteiksi, koska tällä sanalla yleensä tarkoitetaan sellaista sieluntilaa, joka ei ole toimintaa eikä tahtomista, eikä selvää tietämistä. Sillä kokemus opettaa, etteivät ne, jotka ovat enimmin mielenliikutuksiensa valloissa, tunne niitä paraiten. Mielenliikutukset ovat näet sellaisia mielteitä, jotka sielun ja ruumiin läheinen yhteys saattaa sekaviksi ja himmeiksi. Niitä saatamme myöskin kutsua tunteiksi, koska sielu vastaanottaa tajunnan niistä samalla tavoin kuin tajunnan ulkoesineistä. Mutta paremmin vielä saatamme kutsua niitä sielun kiihotuksiksi, ei ainoastaan senvuoksi, että voimme antaa tämän nimityksen kaikille sielunelämässä tapahtuville muutoksille s. o. kaikille siinä syntyville ajatuksille, vaan pääasiallisesti senvuoksi, että mielenliikutukset kaikista ajatuksista enimmin kiihottavat ja järkyttävät sielua.

29. Ylläolevan määrityksen jälkimäisen osan selitys.

Toistan vielä, että mielenliikutukset rajoittuvat yksinomaan sieluun, erottaakseni ne muista mielteistä, jotka ovat osaksi ulkoesineiden aiheuttamat, kuten hajut, äänet, värit, osaksi ruumiimme aikaansaamat, kuten nälkä, jano ja kipu. Toistan edelleen, että mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden erityisten liikkeiden synnyttämät, ylläpitämät ja vahvistamat, erottaakseni ne tahdon toimituksista, jotka tosin myös ovat sielumme kiihotustiloja, mutta jotka ovat sielumme itsensä synnyttämät. Vielä tahdon osottaa niiden viimeisen ja lähimmän syyn, joka erottaa ne muista tunteista.

30. Sielu on yhteydessä kaikkien ruumiinosien kanssa.

Käsittääksemme paremmin kaikki nämät seikat, tulee meidän tietää, että sielu todella on yhteydessä koko ruumiin kanssa, sekä ottaa huomioon, ett’ei se sijaitse erityisesti missään ruumiinosassa, sillä ruumis on yksijaksoinen ja jossakin suhteessa jakamaton, koska sen elimet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että koko ruumis tulee puutteelliseksi, jos joku sen osista poistetaan. Sielu taas on senluontoinen, ett’ei sillä ollenkaan ole ulottuvaisuutta eikä muita aineen ominaisuuksia, josta ruumis on kokoonpantu; se on vain yhteydessä kaikkien ruumiin elinten kanssa. Emme näet voi kuvitella olevaksi puolta tai kolmannesta sielua, emmekä sellaista rajoitettua avaruutta, johon se sisältyisi; se ei liioin pienene, jos joku ruumiinosa poistetaan, mutta se eroaa kokonaan ruumiista, jos ruumiin elinten kokonaisuuden yhteys hajoitetaan.

31. Aivoissa on pieni rauhanen, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa.

Vaikka sielu on yhteydessä koko ruumiin kanssa, on ruumiissa kuitenkin kohta, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa. Sinä pidetään tavallisesti aivoja tai sydäntä; aivoja, koska aistielimet päättyvät niihin, sydäntä, koska siinä luulemme tuntevamme mielenliikutuksiemme sijaitsevan. Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani luulen selvästi huomanneeni, ett’ei se paikka missä sielun välitön toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin pieni rauhanen keskellä aivoainesta. Tämä rauhanen riippuu sen suonen yläpuolella, jonka kautta etumaisten aivolokerojen elonhengekkeet ovat yhteydessä taaempien lokeroiden hengekkeiden kanssa, sillä tavoin, että tämän rauhasen pienimmätkit liikkeet melkoisesti muuttavat elonhengekkeiden kulun ja että pienimmätkin muutokset näiden hengekkeiden kulussa puolestaan voivat suuressa määrin muuttaa tämän rauhasen liikkeitä.

32. Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan.

Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett’ei sielulla ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja kaikki ulkoaistimemme. Ja koska meillä samasta seikasta samalla hetkellä saattaa olla vain yksi ja yksinkertainen ajatus, on välttämätöntä, että ruumiissa on paikka, jossa silmistä tulevat kaksoiskuvat ja muiden kaksinkertaisten aistimien yhdestä ainoasta esineestä vastaanottamat kaksoismielteet voivat sulautua yhdeksi ennenkuin ne saapuvat sieluun, jotta ei sielu havaitsisi kahta esinettä yhden asemesta. Helposti havaitsemme, että yllämainittu rauhanen on sopiva paikka, jossa mielteet yhdistyvät aivolokeroita täyttävien elonhengekkeiden välityksellä. Ei näet ole yhtään toista paikkaa koko ruumiissa, missä tämä yhdistyminen näin saattaisi tapahtua.

33. Mielenliikutuksien paikka ei ole sydän.

Se mielipide, että mielenliikutukset sijaitsevat sydämessä, ei ole minkään arvoinen, sillä se perustuu vain siihen kokemukseen, että mielenliikutukset sydämessä synnyttävät jonkunmoista kiihotusta. On myöskin helppo havaita, että tunnemme tämän kiihotuksen sydämessä ainoastaan ohuen hermon välityksellä, joka kulkee aivoista sydämeen, samoin kuin tunnemme kivun jalassa jalkahermojen välityksellä ja havaitsemme tähtiä taivaalla niiden valon ja näköhermojemme avulla. On siis yhtä vähän tarpeellista, että sielu välittömästi vaikuttaa sydämessä havaitakseen siinä mielenliikutuksia, kuin että sen tulee olla taivaalla nähdäkseen tähtiä.

34. Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksesta.

Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden, hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin. Muistakaamme lisäksi siitä, mitä edellä on sanottu ruumiin koneistosta, että hienot hermosäikeet ovat niin jakautuneina koko ruumiissa, että ne aistimuksien vaikuttamien erilaisten liikkeiden johdosta eri lailla aukaisevat aivohuokosia. Siitä on seurauksena, että aivoissa olevat elonhengekkeet kulkevat eri tavoin lihaksiin ja liikuttavat näin lihaksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myöskin muut syyt, joiden seurauksena elonhengekkeiden eri liikkeet ovat, saattavat johtaa näitä eri lihaksiin, ja lisäksi tuo pieni rauhanen, sielun pääolopaikka, riippuu hengekkeitä sisältävien lokeroiden välillä siten, että se hengekkeiden vaikutuksesta voi liikkua yhtä monella eri tavalla, kuin esineissä on havaittavissa erilaisuuksia. Mutta sielu voi myöskin liikuttaa tätä rauhasta monella eri tavalla, sillä sielu on senlaatuinen, että se vastaanottaa yhtä monta eri miellettä kuin tässä rauhasessa on erilaisia liikkeitä. Ruumiin koneistokin on siten laadittu, että sielun tai muun syyn vaikuttamat aivorauhasen liikkeet syöksevät sen lähellä olevat elonhengekkeet aivohuokosiin, josta hermot johtavat ne lihaksiin näin synnyttäen jäsenten liikkeet.

35. Esimerkki siitä, kuinka esineiden vaikuttamat mielteet yhdistyvät aivojen keskellä olevaan rauhaseen.

Jos esim. näemme eläimen tulevan meitä kohti, niin sen ruumiista heijastuva valo luo siitä kaksi kuvaa, yhden kumpaankin silmäämme, ja näistä kahdesta kuvasta syntyy näköhermojen avulla toista kaksi kuvaa silmäkuoppien kohdalla olevan aivokuoren sisäpuolelle. Siitä nämät kuvat elonhengekkeiden avulla, jotka täyttävät nämät lokerot, säteilevät hengekkeiden ympäröimää rauhasta kohti siten, että jokaista toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee samaan rauhasen pisteeseen, johon vastaava toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee. Tämän rauhasen piste vaikuttaa välittömästi sieluun, ja näin havaitsee sielu eläimen kuvan.

36. Tavasta, jolla mielenliikutukset syntyvät sielussa.

Jos äskenmainitun eläimen muoto on hyvin omituinen ja kauhistuttava, s. o. jos se paljon muistuttaa niitä seikkoja, jotka ennen ovat vahingottaneet ruumistamme, niin sielussa syntyy pelon mielenliikutus ja sitten joko rohkeuden tai tuskan ja kauhistuksen mielenliikutukset, riippuen ruumiin laadusta ja sielun voimakkaisuudesta sekä siitä, olemmeko ennen puolustuksen tai paon kautta pelastuneet siitä uhkaavasta vaarasta, jota mainittu eläimen ilmestyminen muistuttaa. Tämän johdosta näet tapahtuu muutamien ihmisten aivoissa sellainen kiihotus, että rauhasessa muodostuneen kuvan liikuttamat elonhengekkeet osaksi kulkevat niihin hermoihin, jotka kääntävät selän ja panevat jalat liikkeelle pakoa varten. Osa näitä hengekkeitä taas kulkee niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydämen aukkoja, tai niihin, jotka siten liikuttavat niitä ruumiinosia, joista veri virtaa sydämeen, että tämä veri sydämessä harvenee toisin kuin tavallisesti ja sentähden lähettää aivoihin sellaisia elonhengekkeitä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat pelon tunnetta, s. o. sellaisia hengekkeitä, jotka pysyttävät auki tai aukaisevat ne aivohuokoset, jotka johtavat mainittuihin hermoihin. Sillä yksistään senkautta, että nämät hengekkeet siirtyvät mainittuihin huokosiin, synnyttävät ne tässä rauhasessa erityisen liikkeen, jonka luonto on niin laatinut, että se ilmaisee sielulle tämänlaisen mielenliikutuksen. Koska nämät aivohuokoset ovat etupäässä yhteydessä niiden ohuiden hermojen kanssa, jotka laajentavat tai supistavat sydänaukkoja, tuntee sielu mielenliikutuksen etenkin sydämessä.

37. Kaikki mielenliikutukset näyttävät olevan jonkun elonhengekkeiden liikkeen synnyttämät.

Kaikki muutkin mielenliikutukset syntyvät samoin etupäässä niiden elonhengekkeiden vaikutuksesta, jotka sijaitsevat aivoissa, mikäli ne sieltä kulkevat niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat sydänaukkoja, tai jotka eri tavoin syöksevät sinne verta muista ruumiinosista tai millä muulla tavalla tahansa ylläpitävät samaa mielenliikutusta. Näin selviää, miksi äskeisessä määrityksessäni mainitsin mielenliikutuksien syntyvän jonkun erityisen hengekkeiden liikkeen kautta.

38. Esimerkki sellaisista ruumiinliikkeistä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksena ja jotka eivät ole riippuvaisia sielusta.

Elonhengekkeiden sydänhermoihin kulkeva virta on riittävä antamaan rauhaselle sen liikkeen, joka herättää sielussa pelon tunteen; samoin aikaansaavat elonhengekkeet myös yksistään senkautta, että ne samanaikaisesti virtaavat niihin hermoihin, jotka panevat jalat pakenevaan liikkeeseen, toisen liikkeen rauhasessa. Tämän liikkeen johdosta sielu havaitsee paon, ja näin siis pako voi syntyä ruumiissa yksistään sen elinten vaikutuksesta, ilman sielun osanottoa.

39. Kuinka sama syy eri ihmisissä saattaa synnyttää eri mielenliikutuksia.

Sama mielle, jonka hirvittävän seikan läheisyys synnyttää rauhasessa ja joka toisissa henkilöissä herättää pelkoa, saattaa toisissa synnyttää rohkeutta ja uskaliaisuutta. Kaikkien aivot näet eivät ole samoin laaditut; sama rauhasen liike, joka toisissa välittää pelon tunteen syntymistä, vaikuttaa toisissa sen, että elonhengekkeet siirtyvät aivohuokosiin, joista ne kulkevat osaksi niihin hermoihin, jotka panevat kädet puolustavaan liikkeeseen, osaksi niihin, jotka syöksevät veren sydäntä kohti, synnyttäen sellaisia elonhengekkeitä, jotka ovat omiaan jatkamaan puolustusta ja kiinnittämään siihen tahtoa.

40. Mielenliikutuksien päävaikutus.

Huomattakoon, että kaikkien inhimillisten mielenliikutuksien päävaikutus on se, että ne kiihottavat sielua tahtomaan niitä seikkoja, joita vastaanottamaan ne valmistavat ruumiin. Siten pelon tunne herättää pakenemisen tahdon, rohkeus taistelemisen tahdon, j. n. e.

41. Sielun vaikutusvoimasta ruumiiseen nähden.

Tahto on luonnostaan niin vapaa, ett’ei sitä koskaan voida pakottaa. Olen ennen sielussa erottanut kaksi tilaa, nimittäin toimivan tilan, eli tahdonilmaukset, ja kärsivän tilan, tämän nimityksen laajimmassa merkityksessä, joka käsittää kaikenlaisia mielteitä. Edelliset näistä ovat ehdottomasti sielun vallassa ja ruumis saattaa ainoastaan välillisesti muuttaa niitä. Jälkimäiset päinvastoin riippuvat kokonaan niitä määräävistä toiminnoista, ja sielu voi ainoastaan välillisesti muuttaa ne, lukuunottamatta sitä tapausta, kun se itse on niiden syynä. Ja koko sielun toiminta on siinä, että se tahtoessaan jotakin, panee rauhasen, johon se on läheisesti yhdistynyt, liikkumaan tavalla, joka aikaansaa sielun tahtoman vaikutuksen.

42. Mitenkä palautamme muistiimme mielteen jostakin seikasta.

Kun sielu tahtoo palauttaa muistiin jonkun seikan, panee tahto rauhasen heilumaan eri tahoille ja se syöksee elonhengekkeitä aivojen eri osiin, kunnes ne tapaavat ne jäljet, jotka muistiin palautettava seikka on jättänyt aivoihin. Nämät jäljet näet ovat aivohuokosia, joiden kautta elonhengekkeet aikaisemmin ovat kulkeneet kysymyksessä olevan seikan mielikuvaa kohti, ja nämät huokoset avautuvat senvuoksi helpommin toistamiseen niille elonhengekkeille, jotka siirtyvät niitä kohti. Saapuessaan näiden huokosten luo, mainitut elonhengekkeet siis siirtyvät helpommin niihin kuin muihin ja aikaansaavat siten rauhasessa liikkeen, joka herättää sielussa mielteen samasta esineestä, jonka se tahtoi palauttaa muistiin.

43. Miten sielun kuvitteleminen tapahtuu, miten se voi olla tarkkaavainen ja liikuttaa ruumista.

Kun tahdomme kuvitella jotakin, jota emme koskaan ole nähneet, panee tahto rauhasen heilumaan niin, että elonhengekkeet siirtyvät niihin aivosoluihin, joiden aukoista kysymyksessä oleva mielle ilmestyy. Kun tahdomme pysäyttää tarkkaavaisuutemme kohdistaaksemme sen joksikin aikaa johonkin esineeseen, pidättää tahto rauhasta sen ajan samassa paikassa; ja jos tahdomme astua tai muuten liikuttaa ruumistamme, panee tahto rauhasen siirtämään elonhengekkeitä tätä aikaansaaviin lihaksiin.

44. Jokainen tahdonilmaus on yhdistynyt johonkin rauhasen liikkeeseen, mutta taitavuuden ja tottumuksen avulla saattavat tahdonilmaukset liittyä muihinkin liikkeisiin.

Tahto ei aina ole liikkeidemme alkuvaikutin eikä yleensä sellaisen seikan vaikuttaja, josta liike seuraa. Tässä näet on vaihtelevaisuutta sen mukaan kuin luonto tai tottumus eri tavalla on yhdistänyt jokaisen rauhasen liikkeen jokaiseen ajatukseen. Jos esim. tahdomme asettaa silmämme tarkastamaan kaukaista esinettä, niin tahto laajentaa silmäterää, ja jos rupeamme katselemaan läheistä esinettä, niin tahto supistaa silmäterää. Mutta jos vain tahdomme laajentaa silmäterää, emme voi sitä tehdä, vaikka kuinka tahtoisimme, koska luonto ei ole yhdistänyt sitä rauhasen liikettä, joka siirtää elonhengekkeitä näköhermoihin silmäterän laajentamista tai supistamista varten, sellaiseen tahdontoimintaan, joka yksistään aikaansaisi nämät muutokset silmäterän ko’ossa, vaan siihen tahdontoimintaan, jonka seurauksena on kaukaisen tai läheisen esineen tarkastaminen. Ja jos me puhuessamme ajattelemme ainoastaan sitä, mitä aiomme sanoa, liikkuvat kielemme ja huulemme paljoa nopeammin ja paremmin, kuin jos tuumisimme, miten liikuttaisimme niitä kaikilla niillä eri tavoilla, jotka ovat välttämättömät sanojen synnyttämiseksi. Sillä oppiessamme puhumaan on se sielun toiminta, joka rauhasen välityksellä voi liikuttaa kieltä ja huulia, tottumuksen kautta yhdistynyt niiden sanojen merkitykseen, jotka ovat näiden liikkeiden seurauksena, eikä itse liikkeisiin.

45. Sielun vaikutusvoimasta eri mielenliikutuksien suhteen.

Tahtomme voima ei voi välittömästi herättää eikä lakkauttaa mielenliikutuksiamme; mutta tahto voi tehdä sen välillisesti kiintyen mielteisiin niistä esineistä, jotka tavallisesti liittyvät tavoittelemiimme mielenliikutuksiin ja jotka ovat vastakkaiset niille mielenliikutuksille, jotka haluamme poistaa. Ei siis uskaliaisuuden herättämiseksi ja pelon poistamiseksi pelkkä tahtominen riitä, vaan meidän tulee kiinnittää tarkkaavaisuutemme niihin perusteihin, seikkoihin tai esimerkkeihin, jotka osottavat, ett’ei vaara ole suuri; tai siihen, että puolustus on parempi kuin pako, tai myöskin siihen seikkaan, että voitosta seuraa mainetta ja iloa, kun sitävastoin pako tuottaa pelkkää harmia ja häpeää, tai muuhun senkaltaiseen.

46. Miksi sielu ei täydellisesti hallitse mielenliikutuksia.

Erityinen syy estää sielua nopeasti muuttamasta tai ehkäisemästä mielenliikutuksia, jonka tähden ylläolevassa määrityksessä sanoin, että erityiset elonhengekkeiden liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja vahvistavat mielenliikutuksia. Tämä syy on se, että melkein kaikkia mielenliikutuksia seuraa sydämessä ja siis myöskin koko veressä ja elonhengekkeissä tapahtuva kiihotus. Sentähden mielenliikutukset, tämän kiihotuksen kestäessä, pysyvät tajunnassamme, samoin kuin aistimien esineet, niin kauan kuin ne vaikuttavat aistimiimme. Sielu tosin, kiinnittäessään huomionsa hyvin tarkkaavaisesti toiseen seikkaan, voi olla kuulematta pientä melua tai tuntematta pientä kipua. Mutta se ei samalla tavoin voi olla kuulematta ukkosen jyrinää tai tuntematta tulen polttoa kädessä. Samoin sielu saattaa voittaa heikot mielenliikutukset, vaan ei kiivaimpia ja voimakkaimpia. Tämä voi tapahtua vasta veren ja elonhengekkeiden kiihotuksen tyynnyttyä. Ainoa seikka, jonka tahto voi aikaansaada tämän kiihotustilan vallitessa, on sen vaikutuksien vastustaminen ja useiden sen herättämien ruumiinliikkeiden ehkäiseminen. Jos esim. vihastus panee kohottamaan kättä lyöntiä varten, saattaa tahto tavallisesti sitä pidättää, ja jos pelko panee jonkun pakenemaan, saattaa tahto hänet pysäyttää, j. n. e.

47. Niistä taisteluista, joiden tavallisesti kuvitellaan tapahtuvan sielun alhaisemman ja korkeamman puolen välillä.

Ainoastaan niiden liikkeiden vastakkaisuudesta, joita ruumis elonhengekkeiden ja sielu tahtonsa avulla samaan aikaan koettavat rauhasessa aikaansaada, syntyvät kaikki ne taistelut, joiden tavallisesti ajatellaan vallitsevan sielun alhaisemman eli aistillisen ja korkeamman eli järjellisen puolen välillä, tai toisin sanoen luonnollisten halujen ja tahdon välillä. Sillä meissä on ainoastaan yksi sielu, eikä siinä ole eri osia; aistillinen ja järjellinen puoli ovat olemassa samassa sielussa, ja halut ovat myös tahdonilmauksia. Se väärä kanta, joka vertaa näitä kahta sielunpuolta kahteen eri henkilöön, jotka tavallisesti vastustavat toisiaan, johtuu siitä, ettei ole tarpeeksi erotettu sielun toimituksia ruumiin toimituksista, joihin jälkimäisiin kaikki, mitä meissä on järjelle vastaista, kuuluu. Taistelua on siis vain siinä, että sielu voi työntää aivojen keskellä olevaa pientä rauhasta toiseen suuntaan ja elonhengekkeet, jotka ovat aineellista laatua, kuten yllä olen sanonut, taaskin toiseen suuntaan. Näin ollen sattuu usein, että nämät liikkeet ovat päinvastaiset, ja että voimakkaampi liike estää heikompaa vaikuttamasta. Rauhasella on näet kahdenlaisia elonhengekkeiden vaikuttamia liikkeitä. Toiset näistä johtavat sieluun niitä vaikutuksia, jotka ulkoesineet ovat synnyttäneet aistimissa tai ne aivoissa olevat mielikuvat, jotka eivät pane tahtoa mihinkään toimintaan. Toiset taas, nimittäin ne hengekkeiden liikkeet, jotka herättävät mielenliikutuksia ja niiden aiheuttamia ruumiinliikkeitä, kiihottavat jossakin määrin tahdontoimintaa. Edelliset liikkeet tosin usein ehkäisevät sielun toimintaa, tai ehkäistään puolestaan sielun toiminnan vaikutuksesta; mutta koska nämät kaksi toimintaa eivät ole toisilleen suorastaan vastakkaisia, ei siitä synny taistelua. Ainoastaan jälkimäisten liikkeiden ja niille vastakkaisen tahdon välillä on olemassa taistelua; esim. sen ponnistuksen välillä jolla elonhengekkeet vaikuttavat rauhaseen herättääkseen sielussa jonkun halun, ja sen voiman, jolla sielu saattaa vastustaa tätä halua ja hyljätä sen. Tämä taistelu syntyy etupäässä siitä, ett’ei tahto suorastaan voi herättää mielenliikutuksia, ja että sen, kuten olen sanonut, täytyy turvautua taitavuuteensa ja tarkastaa useita seikkoja perätysten. Saattaa sattua niin, että joku näistä seikoista hetkeksi voi muuttaa elonhengekkeiden kulun, mutta ett’ei seuraava voikaan sitä tehdä, josta on seurauksena, että elonhengekkeet kulkevat taas entiseen suuntaansa, koska hermojen, sydämen ja veren tila tämän kautta ei ole edellisestään muuttunut. Tämän johdosta sielu melkein samaan aikaan tuntee haluavansa ja pakenevansa samaa seikkaa, ja siitä on syntynyt se luulo, että sielussa on kaksi keskenään ristiriitaista voimaa. Sellaista taistelua huomaamme myös jossakin määrin silloin, kun sama seikka herättää sielussa jonkun mielenliikutuksen ja ruumiissa vastaavia liikkeitä, joita sielu ei aiheuta, vaan jotka se pysäyttää tai joita se koettaa pysäyttää heti huomattuaan ne. Tämän havaitsemme silloin, kun pelon tunne siirtää elonhengekkeitä niihin lihaksiin, jotka panevat jalat liikkumaan pakoa varten ja kun rohkeutta tavoitteleva tahto pysäyttää ne.

48. Mistä sielujen voima ja heikkous tunnetaan ja mihin kaikista heikkoluonteisinten onnettomuus perustuu.

Näiden taistelujen menestyksestä saattaa jokainen tuntea sielunsa voiman ja heikkouden. Epäilemättä niillä ihmisillä, joiden tahto sangen helposti voittaa mielenliikutukset ja ehkäisee niiden synnyttämät ruumiinliikkeet, on voimakkaimmat sielut. On toisia, jotka eivät voi kokea tätä voimaa, koska eivät koskaan anna tahdon taistella omilla aseillaan, vaan ainoastaan niillä aseilla, jotka se saa muutamista mielenliikutuksista, joiden avulla saattaa vastustaa toisia mielenliikutuksia. Tarkoitan tahdon omilla aseilla niitä lujia ja varmoja vakaumuksia hyvästä ja pahasta, joiden mukaan tahtova yksilö on päättänyt järjestää elämänsä. Kaikista sieluista heikoimmat ovat ne, joiden tahto ei taivu noudattamaan määrättyjä vakaumuksia, vaan jotka lakkaamatta antautuvat hetken mielenliikutuksien valtoihin. Koska nämät usein ovat toisilleen ristiriitaiset, valtaavat ne heikon henkilön, pakottaen tahdon alistumaan milloin toiseen, milloin taas toiseen mielenliikutukseen, ja herättäen sielussa sisällistä taistelua saattavat sen mitä surkuteltavimpaan tilaan. Jos siis esim. pelonalainen sielu kuvittelee kuolemaa äärettömän suureksi onnettomuudeksi, jota vain paon kautta voi välttää, niin kunniantunto toiselta puolen pitää sellaisen paon tuottamaa häpeää vielä suurempana onnettomuutena. Nämät molemmat mielenliikutukset saattavat tahdon harhailemaan eri suuntiin, ja seuraten milloin toista, milloin toista, on tahto alituisen ristiriitaisen kamppauksen alaisena ja tekee siten sielun orjalliseksi ja onnettomaksi.

49. Sielun voima ei ole riittävä ilman totuuden tietoa.

Tosin on sangen vähän niin heikkoja ja epäröiviä ihmisiä, että he yksinomaan noudattaisivat mielenliikutuksiensa määräyksiä. Useimmilla on vakautuneet mielipiteet, joiden mukaisesti järjestävät osan toimintaansa. Nämät mielipiteet tosin usein ovat väärät ja perustuvat sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka aikaisemmin ovat lumonneet ja vallanneet tahdon. Mutta koska tahto noudattaa näitä mielipiteitä silloinkin, kun se mielenliikutus, joka ne on synnyttänyt, ei vaikuta sielussa, voidaan niitä pitää sielun omina aseina, ja katsoa sieluja voimakkaammiksi ja heikommiksi, mikäli ne kykenevät noudattamaan näitä mielipiteitä ja vastustamaan samanaikuisesti esiintyviä, näille vastakkaisia mielenliikutuksia. On kuitenkin suuri erotus niiden päätösten välillä, jotka johtuvat vääristä mielipiteistä ja niiden, jotka perustuvat yksinomaan totuuden tuntemiseen. Jos toimimme jälkimäisten mukaisesti, olemme turvatut mielipahalta ja katumukselta, kun sitävastoin joudumme alttiiksi mainituille, tunteille, jos noudatamme edellisiä ja kun olemme huomanneet erehdyksemme.

50. Ei yksikään sielu ole niin heikko, ett’ei se, oikein ohjattuna, voisi kehittyä ehdottomasti hallitsemaan mielenliikutuksiaan.

On tärkeätä tässä palauttaa mieleen mitä edellä on sanottu rauhasen liikkeistä. Vaikka näet luonto elämämme alusta näyttää yhdistäneen jokaisen rauhasen liikkeen määrättyihin mielteisiin, voimme kuitenkin tottumuksen kautta yhdistää niitä toisiin. Luontomme järjestyksen mukaisesti sanat synnyttävät sellaisia rauhasen liikkeitä, jotka johtavat sieluun näiden sanojen äänet, kun ne kuullaan lausuttavan, tai niitä muodostavien kirjainten muodon, kun ne nähdään kirjoitettuina. Kuitenkin kokemus osottaa, että mainitut sanat ilmaisevat sielulle esittämänsä ajatuksen, eivätkä sanoja muodostavien kirjainten muotoa tai niiden eri tavuiden kaikua, koska olemme tottuneet näitä ääniä kuullessamme ja näitä kirjaimia nähdessämme ajattelemaan ainoastaan niiden merkitystä. Samoin saattavat ne rauhasen ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka johtavat sieluun mielteitä, luonnostaan olla yhdistyneinä sellaisiin mielteisiin, jotka herättävät erityisiä mielenliikutuksia. Mutta tottumus saattaa erottaa ne toisistaan ja yhdistää ne vallan toisenlaisiin, ja tämä tottumus saattaa johtua yhdestä ainoasta teosta vaatimatta pitkää harjaantumista. Jos esim. joku syödessään hyvin halukkaasti jotakin liharuokaa, odottamatta saa suuhunsa hyvin suolaisen palan, tämä seikka voi niin muuttaa aivojen tilan, että hän siitä alkaen vain inhoten katselee tätä ruokalajia, jota hän ennen söi halukkaasti. Eläimissäkin havaitaan sama ilmiö. Vaikka niillä ei ole järkeä, eikä kenties mitään ajatuskykyä, on niissä kuitenkin kaikki ne elonhengekkeiden ja rauhasen liikkeet, jotka meissä herättävät mielenliikutuksia. Mutta eläimissä ne eivät synnytä mielenliikutuksia, vaan ylläpitävät ja vahvistavat niitä hermo- ja lihasliikkeitä, jotka tavallisesti ovat mielenliikutuksien seurauksena. Kun siis koira näkee pyyn, tahtoo se luontonsa mukaisesti juosta sen jälkeen, ja kun se kuulee pyssyn laukauksen, tämä pamaus luonnollisesti saattaa sen pakenemaan. Mutta metsäkoirat opetetaan niin, että ne huomatessaan pyyn pysähtyvät ja kuultuaan laukauksen juoksevat ampujan luo. Jokaisen on tärkeätä tietää nämät seikat, jotta voisi tutkia mielenliikutuksiaan. Sillä koska vähällä taitavuudella voidaan muuttaa aivoissa tapahtuvat liikkeet järjettömissä eläimissä, on selvää, että tämä voi tapahtua paljon paremmin ihmisessä. Siis mitä heikoimmatkin sielut voivat lopulta ehdottomasti hallita kaikkia mielenliikutuksiansa, jos niiden oikeaan kohtelemiseen ja ohjaamiseen käytetään tarpeeksi huolta.

TOINEN OSA.

Mielenliikutuksien luku ja järjestys ja kuuden ensimäisen mielenliikutuksen selitys.

51. Mielenliikutuksien alkusyyt.

Edellisestä tiedetään mielenliikutuksien viimeisen ja lähimmän syyn piilevän ainoastaan siinä, että elonhengekkeet kiihottavat aivojen keskellä olevaa rauhasta liikkeeseen. Mutta tästä emme vielä opi erottamaan mielenliikutuksia toisistaan; on tarpeellista hakea niiden lähteet, ja tutkia niiden alkusyyt. Mielenliikutukset saattavat välistä syntyä siitä sielun toiminnasta, joka koettaa tajuta jotakin ajatuksen esinettä, tai myöskin yksistään ruumiin tilasta tai niistä mielteistä, jotka satunnaisesti kohtaavat toisensa aivoissa, kuten käy silloin, kun tunnemme olevamme surulliset tai iloiset, tietämättä minkä tähden. Mutta siitä, mitä edellä on mainittu, seuraa kuitenkin myös, että aistimiimme vaikuttavat ulkoesineetkin voivat synnyttää mielenliikutuksia, ja että nämät ulkoesineet ovat niiden tavallisimmat ja pääasialliset syyt. Jos siis tahdomme tuntea ne kaikki, tulee meidän vain tarkastaa kaikkia näiden esineiden vaikutuksia.

52. Mitä hyötyä mielenliikutuksista on sekä missä järjestyksessä niitä saattaa luetella.

Aistimia kiihottavat ulkoesineet eivät herätä erilaisia mielenliikutuksia senvuoksi, että ne itse ovat erilaiset, vaan ainoastaan senvuoksi, että ne eri tavoin voivat meitä hyödyttää tai vahingottaa tai yleensä olla tärkeät. Kaikkien mielenliikutuksien tuottama hyöty on ainoastaan siinä, että ne saattavat sielun tavoittelemaan niitä seikkoja, jotka luonto osottaa meille hyödyllisiksi, sekä herkeämättä niitä tahtomaan. Niinpä sama elonhengekkeiden liike, joka tavallisesti herättää mielenliikutuksia, myöskin synnyttää ne ruumiinliikkeet, joiden avulla nuo halutut seikat toteutetaan. Jos siis tahdomme löytää eri mielenliikutukset, tulee meidän järjestyksessä tutkia kuinka monella meille tärkeällä tavalla aistimuksiemme esineet voivat kiihottaa aistimiamme. Luettelen tässä tärkeimmät mielenliikutukset siinä järjestyksessä kuin ne täten ovat löydettävissä.

Mielenliikutukset järjestyksessä lueteltuina.

53. Ihmetteleminen.

Kun ensi kerran äkkiä kohtaamme jonkun seikan ja pidämme sitä uutena tai hyvin eroavana kaikista sitä ennen tuntemistamme seikoista, tai jos pidämme sitä toisenlaisena, kuin miksi olimme sitä kuvitelleet, ihmettelemme sitä ja hämmästymme siitä. Koska tämä saattaa tapahtua ennenkuin ollenkaan tiedämme onko tämä seikka meille sovelias vai ei, näyttää ihmetteleminen olevan ensimäinen kaikista mielenliikutuksista. Sillä ei ole vastakohtaa; jos näet tuossa esiintyneessä seikassa ei ole mitään hämmästyttävää, ei se herätä ihmettelyämme, ja me tarkastamme sitä mielenliikutuksetta.

54. Kunnioitus tai ylenkatse, jalomielisyys tai kopeus, nöyryys tai halpamielisyys.

Ihmettelyyn liittyy kunnioitus tai ylenkatse, riippuen siitä, ihmettelemmekö jonkun seikan ylevyyttä tai kehnoutta. Samoin saatamme myös itseämme kunnioittaa tai ylenkatsoa; tästä syntyvät ne mielenliikutukset ja tottumukset, joita kutsutaan jalomielisyydeksi tai kopeudeksi, sekä nöyryydeksi tai halpamielisyydeksi.

55. Ihailu ja halveksiminen.

Kun kunnioitamme tai ylenkatsomme toisia seikkoja, joita pidämme vapaina hyvän tai pahan aiheuttajina, muuttuu kunnioitus ihailuksi ja yksinkertainen ylenkatse halveksimiseksi.

56. Rakkaus ja viha.

Kaikki edellämainitut mielenliikutukset saattavat syntyä meissä ilman että ollenkaan huomaamme onko se seikka, joka ne aikaansaa, hyvä vai huono. Mutta kun huomaamme jonkun seikan olevan meille hyvän, s. o. meille soveliaan, rupeamme sitä rakastamaan; ja kun havaitsemme jonkun seikan huonoksi tai vahingolliseksi, herättää tämä meissä vihaa.

57. Halu.

Samasta hyvän tai pahan havaitsemisesta syntyvät kaikki muutkin mielenliikutukset. Mutta mainitakseni ne järjestyksessä, erotan ne toisistaan ajan mukaan; ja koska ne saattavat meitä enemmän tarkkaamaan vastaisuutta kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, mainitsen aluksi halun. Sillä on ilmeisen selvää, että tavoittelemme jotakin vastaisuudessa tapahtuvaa, ei ainoastaan silloin, kun haluamme jotakin hyvää, jota emme vielä omista, tai kun tahdomme välttää jotakin pahaa, jonka luulemme voivan tapahtua, vaan myöskin silloin, kun vain toivomme säilyttävämme jotakin hyvää ja välttävämme jotakin pahaa.

58. Toivo, pelko, kateus, levollisuus ja epätoivo.

Meidän tarvitsee vain ajatella jonkun hyvän saavuttamista ja pahan välttämistä mahdolliseksi, ruvetaksemme sitä haluamaan. Mutta jos sitäpaitsi punnitsemme, onko paljon vai vähän todennäköisyyttä sen saavuttamiseksi, synnyttää suuremman todennäköisyyden havaitseminen meissä toivoa ja vähemmän todennäköisyyden havaitseminen pelkoa, jonka laatuinen tunne kateus on. Jos toivo on tavattoman suuri, muuttuu se laadultaan, ja sitä kutsutaan silloin levollisuudeksi eli varmuudeksi; tavaton pelko taaskin muuttuu epätoivoksi.

59. Epäröiminen, rohkeus, uskaliaisuus, kilpaileminen, pelkurimaisuus ja kauhu.

Saatamme toivoa ja peljätä, vaikka odotetun seikan toteutuminen ei ollenkaan ole riippuvainen meistä; mutta jos se on meistä riippuvainen, saattaa keinojen valitseminen tai yrityksen toimeenpaneminen tarjota vaikeuksia. Tuo valitseminen synnyttää epäröimisen, joka panee meitä punnitsemaan asiaa sekä kysymään neuvoa. Toimeenpanon vaikeuksia vastustamaan herää meissä rohkeus tai uskaliaisuus, jonka laji kilpaileminen on. Rohkeuden vastakohta on pelkurimaisuus, ja uskaliaisuuden vastakohta taas pelko ja kauhu.

60. Omantunnon vaiva.

Jos ennen epäröimisen poistamista olemme valinneet jonkun toimimistavan, herää meissä omantunnon vaiva, joka ei kohdistu vastaiseen seikkaan, kuten edellämainitut mielenliikutukset, vaan nykyiseen tai menneiseen.

61. Ilo ja suru.

Nykyisen hyvän havaitseminen synnyttää meissä iloa, pahan havaitseminen surua, jos käsitämme tämän hyvän tai pahan meille kuuluvaksi.

62. Iva, kateus, sääli.

Jos havaitsemme hyvää tai pahaa, jota käsitämme muille kuuluvaksi, voimme pitää heitä joko sitä ansaitsevina tai ansaitsemattomina; edellisessä tapauksessa herää meissä ainoastaan ilon tunne, koska meistä on hyvä, että käy niinkuin pitää. Ero on vain siinä, että hyvän aiheuttama ilo on vakava, kun sitävastoin pahan synnyttämää iloa seuraa nauru ja iva. Mutta jos huomaamme toisten ansaitsemattansa saavan osakseen hyvää tai pahaa, herättää hyvän havaitseminen kateutta, ja pahan havaitseminen sääliä, jotka molemmat ovat surun lajeja. Tulee huomata, että samat mielenliikutukset, jotka ovat nykyisen hyvän tai pahan synnyttämät, usein saattavat kohdistua myöskin vastaisuudessa tapahtuvaan hyvään tai pahaan, mikäli se luulo, että ne todella tapahtuvat, saattaa meitä kuvittelemaan niitä nykyisiksi.

63. Tyytyväisyys itseemme ja katumus.

Voimme myöskin tarkastaa hyvän tai pahan syytä sekä nykyisenä että menneenä. Ja itsemme aikaansaama hyvä tuottaa meille sisäisen tyytyväisyyden, joka on suloisin kaikista mielenliikutuksista, jotavastoin tekemämme paha herättää katumusta, joka on katkerin kaikista mielenliikutuksista.

64. Suopeus ja kiitollisuus.

Jos muut ovat tehneet hyvää, olemme heille suopeat, vaikka he eivät olisikaan tehneet hyvää meille; ja jos he sen ovat tehneet meille, liittyy suopeuteemme kiitollisuus.

65. Närkästys ja vihastuminen.

Muiden tekemä paha taas, kun se ei koske meitä, herättää meissä ainoastaan närkästystä heitä kohtaan. Jos se taas kohtaa meitä, saattaa se meidät myöskin vihastumaan.

66. Kunnia ja häpeä.

Muistellessamme nykyään tai ennen tekemäämme hyvää muiden ihmisten arvostelemana, herää meissä kunnian tietoisuus; tekemäämme pahaa taas täten ajatellessamme, tunnemme häpeää.

67. Inho, kaiho ja hilpeys.

Välistä hyvän jatkuminen aikaansaa ikävää tai inhoa, jotavastoin pahan jatkuminen vähentää surua. Hyvän menestystä taaskin seuraa kaiho, joka on surun laji, ja pahan herkeäminen tuottaa hilpeyttä, joka on ilon laji.

68. Minkätähden tämä mielenliikutuksien luetteleminen eroaa tavallisesta.

Täten luulen paraassa järjestyksessä luetelleeni mielenliikutukset. Tiedän tässä suhteessa poikkeavani kaikkien niiden mielipiteistä, jotka ennen minua ovat tätä ainetta käsitelleet, mutta en tee sitä ilman painavaa syytä. Sillä nuo kirjailijat perustavat luettelemisensa siihen, että erottavat sielun tunne-elämässä kaksi eri osaa, joista he kutsuvat toista himotsevaksi ja toista vihoittuvaksi osaksi. Mutta koska, kuten yllä olen sanonut, en huomaa sielussa eri osia, ei tuo erotus mielestäni osota muuta kuin että sielussa on kaksi taipumusta, joista toinen on himotseminen, toinen vihastuminen. Ja koska sielussa myöskin on ihmettelyn, rakkauden, toivon ja pelon tunteita sekä taipumus vastaanottaa kaikkia muita mielenliikutuksia ynnä mahdollisuus kaiken sen toimeenpanemiseen, johon ne sielua taivuttavat, en saata käsittää miksi ne kaikki johdetaan himotsemisesta ja vihastumisesta. Sitäpaitsi ei mainittujen kirjailijoiden tekemä luettelo sisällä kaikkia tärkeimpiä mielenliikutuksia, jotka minun laatimani luettelon luulen sisältävän. Mainitsen vain tärkeimmät, koska voidaan erottaa vielä useita erityisiä mielenliikutuksia, joiden luku on ääretön.

69. On ainoastaan kuusi alkuperäistä mielenliikutusta.

Yksinkertaisten ja alkuperäisten mielenliikutuksien luku ei ole suuri. Jos luomme yleiskatsauksen niihin, jotka olen maininnut, huomaamme helposti, että niitä vain on kuusi, nimittäin ihmetteleminen, rakkaus, viha, halu, ilo ja suru, ja että kaikki muut ovat yhdistyneet muutamista näistä kuudesta tai ovat niiden lajeja. Jotta en niiden monilukuisuudella väsyttäisi lukijaa, käsittelen tässä erikseen näitä kuutta alkuperäistä. Senjälkeen osotan, miten kaikki muut niistä syntyvät.

70. Ihmetteleminen; sen määritys ja syy.

Ihmetteleminen on äkillinen sielussa syntyvä hämmästys, joka saattaa sielun kiinnittämään tarkkaavaisuutensa niihin seikkoihin, jotka tuntuvat harvinaisilta ja erinomaisilta. Se syntyy ensin aivojen vastaanottamasta mielteestä, joka osottaa sielulle, että tuo seikka on harvinainen ja suuresti huomiota ansaitseva. Lisäksi se syntyy elonhengekkeiden liikkeestä, jotka tämän mielteen vaikutuksesta hyvin voimakkaasti tunkeutuvat siihen aivojen kohtaan, missä tuo mielle sijaitsee, vahvistaen ja ylläpitäen sitä. Tämän mielteen vaikutuksesta elonhengekkeet kulkevat mainitusta aivojen kohdasta niihin lihaksiin, jotka pidättävät aistimia siinä tilassa, joka jatkuvasti ylläpitää mielenliikutusta, jos se nimittäin on aistimien välittämä.

71. Tämä mielenliikutus ei ollenkaan muuta sydämen eikä veren tilaa.

Omituista tälle mielenliikutukselle on, ett’emme huomaa sen aikaansaavan mitään muutosta sydämen eikä veren tilassa, kuten muut mielenliikutukset tekevät. Syy on siinä, ett’ei sen esineenä ole hyvä eikä paha; se vain vaatii sen seikan ymmärtämistä, jota ihmetellään. Sentähden se ei ollenkaan vaikuta sydämeen, eikä vereen, josta ruumiin hyvinvointi kokonaan on riippuvainen, vaan aivoihin, missä ne aistielimet sijaitsevat, joita tämä ymmärtäminen välikappaleinaan tarvitsee.

72. Ihmettelemisen voimasta.

Kuitenkin tämä mielenliikutus on hyvin voimakas sen odottamattoman seikan s. o. sen mielteen äkillisen ja aavistamattoman ilmestymisen tähden, joka muuttaa elonhengekkeiden liikkeen. Tämä odottamaton ilmestyminen on omituinen kysymyksessä olevalle mielenliikutukselle; jos se esiintyy muissakin mielenliikutuksissa,—ja se esiintyykin tavallisesti melkein kaikissa, niitä kiihdyttäen—yhtyy niihin ihmetteleminen. Sen voima on riippuvainen kahdesta seikasta, nimittäin ilmiön uutuudesta ja siitä, että sen aikaansaamalla kiihotuksella alusta pitäen on koko voimansa. On näet varmaa, että sellainen kiihotus vaikuttaa enemmän kuin se, joka alussa on heikko ja vähitellen kasvaa ja siis helposti voidaan ehkäistä. Varmaa on myöskin, että uudet aistimuksien esineet vaikuttavat sellaisiin aivojen kohtiin, jotka eivät ole tähän ollenkaan tottuneet. Nämät kohdat ovat herkemmät ja pehmeämmät kuin ne, jotka usein tapahtuvasta kiihotuksesta ovat koventuneet, ja tämä seikka enentää niissä syntyneen aivokiihotuksen vaikutusta. Tätä ei pidettäne uskomattomana, jos otetaan huomioon, että samanlainen syy vaikuttaa sen, ett’eivät jalkapohjamme, jotka ovat tottuneet kantamansa ruumiin raskaaseen painoon, tunne sanottavasti tätä painoa astuessamme. Sitävastoin toinen paljoa pienempi ja hiljaisempi kosketus kutkutettaessa on meistä miltei kärsimätön, koska se ei tapahdu meille usein.

73. Mitä hämmästys on.

Mainitulla odottamattomalla havainnolla on sellainen voima, että se panee aivoissa olevat elonhengekkeet liikkumaan siihen kohtaan, missä ihmettelyn esineen mielle syntyy, ja että se välistä syöksee ne sinne kaikki ja saattaa ne siihen määrään ylläpitämään tuota miellettä, ett’ei niitä ollenkaan kulje lihaksiin ja ett’eivät ne ollenkaan poistu seuraamistaan jäljistä aivoista. Sentähden koko ruumis jää liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, emmekä voi havaita esineestä muuta kuin ensiksi näkemämme puolen, emmekä siis saada siitä tarkempaa käsitystä. Tätä tilaa kutsutaan tavallisesti hämmästymiseksi; se on liiallista ihmettelemistä, joka aina on paha.

74. Mielenliikutuksien tuottamasta hyödystä ja vahingosta.

Edellämainitsemastani huomataan helposti, että mielenliikutuksien tuottama hyöty vain on siinä, että ne vahvistavat ja saattavat sielussa pysyväisiksi sellaisia ajatuksia, joiden säilyttäminen on hyödyllinen ja jotka muuten helposti voisivat haihtua. Koko niiden tuottama vahinko taas on siinä, että ne vahvistavat ja säilyttävät näitä ajatuksia enemmän, kuin on tarpeellista tai että ne vahvistavat ja säilyttävät huonoja ajatuksia.

75. Mitä erityistä hyötyä ihmetteleminen tuottaa.

Ihmettelemisestä voi yleensä sanoa, että se on hyödyllinen, koska se saattaa meitä oppimaan ja muistissa pitämään sellaisia seikkoja, joita emme ennen ole tunteneet. Sillä ihmettelemme vain sitä, joka meistä näyttää harvinaiselta ja erinomaiselta, eikä mikään muu voi näyttää siltä kuin se, mikä meille tähän asti on ollut tuntematonta tai mikä eroaa tavallisesta. Tämän eroamisen vuoksi sitä näet kutsutaan erinomaiseksi. Kun joku meille ennen tuntematon seikka uudestaan ilmestyy käsityspiiriimme tai aistimuksiimme, jää se ainoastaan sentähden muistiimme, että sen herättämä käsite on aivoissamme vahvistunut jonkun mielenliikutuksen vaikutuksesta tai käsityskyvyn huomaavaisuudesta, jota kykyä tahdomme taivuttaa erityiseen tarkkaavaisuuteen ja punnitsemiseen. Muut mielenliikutukset voivat vaikuttaa sen, että huomaamme seikkoja, jotka näyttävät hyviltä tai pahoilta. Mutta ihmettely syntyy ainoastaan tavattomien seikkojen johdosta. Kokemus osottaa, että kaikki, joilla ei ole mitään luontaista taipumusta tähän mielenliikutukseen, tavallisesti ovat hyvin vähätietoiset.

76. Miten ihmetteleminen saattaa vahingottaa, ja miten voidaan poistaa sen puutteellisuudet ja välttää sen liiallisuutta.

Useammin ihmetellään liian paljon vähemmänkin huomattavia seikkoja ja hämmästytään niistä; paljoa harvemmin ihmetellään niitä liian vähän. Tämä saattaa kokonaan ehkäistä tai viedä harhaan järjellisen arvostelukyvyn. On siis hyvä, että meillä luonnosta on jossakin määrin taipumusta tähän mielenliikutukseen, koska se helpottaa tietojen saavuttamista. Mutta myöhemmin tulee meidän, mikäli mahdollista, koettaa vapautua siitä. Voimme näet helposti korvata sitä harkinnalla ja erityisellä tarkkaavaisuudella, johon tahto aina saattaa taivuttaa ymmärryksemme, kun pidämme eteemme sattuvaa seikkaa sitä ansaitsevana. Liiallista ihmettelyä vastaan ei ole muuta keinoa kuin se, että hankimme itsellemme tietoja useista seikoista ja että totutamme itseämme mitä tavattomimpien ja omituisimpien seikkojen tarkastamiseen.

77. Sangen tyhmät ja sangen taitavat ihmiset eivät ole enimmin taipuvaisia ihmettelyyn.

Vaikka ainoastaan tylsämieliset ja typerät luonnostaan ovat kykenemättömät tuntemaan ihmettelyä, eivät siltä nerokkaimmat ihmiset aina ole siihen valmiit. Taipumusta ihmettelyyn on etupäässä niillä, joilla on jotenkin hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta jotka eivät kuitenkaan suuresti luota omaan kykyynsä.

78. Ihmettelyn liiallisuus saattaa tulla tavaksi, ellei sitä ehkäistä.

Tämä mielenliikutus näyttää tosin vähenevän aikaa myöten; sillä kuta enemmän ihmettelyä herättäviä seikkoja kohdataan, sitä enemmän lakataan niitä ihmettelemästä ja totutaan olettamaan, että ne seikat, jotka myöhemmin kohtaamme, ovat tavallisia. Mutta kun ihmettely on liiallinen ja kiintyy esineistä ensiksi saatuun vaikutukseen, ilman että ihmettelevä henkilö niihin lähemmin tutustuu, tottuu sielu samalla tavalla tarkastamaan kaikkia esiintyviä seikkoja, vaikka ne tarjoavatkin hyvin vähän uutta. Sentähden on sokeasti uteliaiden ihmisten sairaalloinen mielentila heihin niin piintynyt, että he hakevat tavattomia seikkoja ainoastaan ihmetelläkseen niitä, eivätkä oppiakseen niitä tuntemaan. He muuttuvat vähitellen niin ihmettelynhaluisiksi, että arvottomat seikat yhtä paljon saattavat kiinnittää heidän huomiotansa kuin ne, joiden tutkiminen on hyödyllisempi.

79. Rakkauden ja vihan määritykset.

Rakkaus on sellainen elonhengekkeiden synnyttämä sielun kiihotustila, joka taivuttaa sielua suuntaamaan tahtoansa niihin seikkoihin, jotka näyttävät olevan sille soveliaat. Viha on sellainen elonhengekkeiden aikaansaama sieluntila, joka saattaa sielua pakenemaan sellaisia seikkoja, joita se pitää vahingollisina. Mainitsin että nämät mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden synnyttämät, tahtoen täten osottaa, että rakkaus ja viha, jotka ovat ruumiista riippuvaisia mielenliikutuksia, ovat erotettavat sekä niistä vakaumuksista, jotka saattavat sielun tahdontoiminnan kohdistumaan sellaisiin seikkoihin, joita se pitää hyvinä ja hylkäämään ne, joita se pitää huonoina, että myös niistä kiihotuksista, jotka ainoastaan nämät vakaumukset herättävät sielussa.

80. Mitä tahdon kohdistuva ja hylkäävä toiminta merkitsee.

Sanalla tahto en tässä tarkoita halua, joka on erityinen mielenliikutus ja tavoittelee jotakin tulevaa seikkaa; vaan tarkoitan sisäistä vakaumusta, joka on siinä, että nykyhetkestä alkaen pidämme itseämme liittyneinä siihen, jota rakastamme, kuvitellen kokonaisuutta, jonka toinen osa itse olemme, ja jonka toinen osa on rakkautemme esine. Vihan valtaamina taas pidämme itseämme kokonaisuutena, joka on kokonaan erotettuna vastenmielisyyttä herättävästä seikasta.

81. Erotuksesta, joka tavallisesti tehdään himotsevan ja hyvänsuovan rakkauden välillä.

Tavallisesti erotetaan kahdenlaista rakkautta, joista toista kutsutaan hyvänsuovaksi s. o. sellaiseksi rakkaudeksi, joka saattaa meitä toivomaan hyvää rakkautemme esineelle. Toista kutsutaan himotsevaksi rakkaudeksi, koska se saattaa haluamaan rakkauden esinettä. Mutta minusta tämä erotus näyttää koskevan ainoastaan rakkauden vaikutuksia, eikä sen olemusta. Sillä niinpian kuin olemme kohdistaneet tahtomme johonkin esineeseen, olkoon se minkäluontoinen tahansa, olemme sille hyvänsuovat s. o. toivomme sille myös sellaisia seikkoja, joiden luulemme olevan sille mieluiset. Tämä on rakkauden päävaikutuksia. Jos pidämme rakkauden esineen omistamista hyvänä seikkana tai jos haluamme muunlaista yhteyttä sen kanssa kuin mainitun tahdon kohdistamisen kautta tapahtuvaa, niin himotsemme sitä. Se on rakkauden tavallisimpia vaikutuksia.

82. Miten sangen erilaiset mielenliikutukset siinä ovat yhdenlaiset, että ne yhtyvät rakkauteen.

Ei ole tarpeellista erottaa yhtä monta rakkauden lajia, kuin on erilaisia rakkauden esineitä. Sillä vaikka esim. ne mielenliikutukset, joita kunnianhimoinen henkilö tuntee tavoitellessaan kunniaa, saituri himotessaan rahaa, juoppo himotessaan viiniä, rivo mies tahtoessaan häväistä naista, kunnon mies ystäväänsä tai lemmittyänsä kohtaan, ja hyvä isä lapsiaan kohtaan, suuresti eroavat toisistaan, ovat ne toistensa kaltaiset siinä, että ne sisältävät rakkautta. Neljässä ensimäisessä on rakkautta vain siinä suhteessa, että rakastetaan mielenliikutuksien esineen saavuttamista, eikä itse esinettä, jota kohtaan tunnetaan ainoastaan himoa, johon on sekaantunut muita erityisiä mielenliikutuksia. Sitävastoin hyvän isän tuntema rakkaus lapsiinsa on niin puhdas, ett’ei hän halua heiltä mitään eikä tahdo omistaa heitä toisin kuin hän heidät omistaa, eikä olla liittynyt heihin läheisemmin kuin hän on. Hän pitää heitä toisena »minänään» ja tavoittelee heidän menestystään yhtä hartaasti kuin omaansa, jopa hartaamminkin; sillä hän kuvittelee yhdessä heidän kanssaan muodostavansa kokonaisuuden, jonka paras osa hän itse ei ole, ja senvuoksi hän usein uhraa omat etunsa heidän eduilleen, eikä edes pelkää perikatoa, jos heidän pelastuksensa on kysymyksessä. Kunnon miesten kiintymys ystäviinsä on tämän kaltainen, vaikka se harvoin on niin täydellinen; heidän kiintymyksensä lemmittyyn on myös suuresti senkaltainen, vaikka se myös on vähän sukua toiselle mainitsemalleni rakkauden lajille.

83. Yksinkertaisen kiintymyksen, ystävyyden ja hartaudellisen kiintymyksen erotus.

Suuremmalla syyllä saattaa mielestäni erottaa rakkauden eri lajit sen mukaan, missä määrin pidämme rakkautemme esineestä itseemme verrattuna. Jos pidämme rakkautemme esineestä vähemmän kuin itsestämme, tunnemme sitä kohtaan yksinkertaista kiintymystä; jos pidämme siitä yhtä paljon kuin itsestämme, syntyy ystävyys; jos pidämme siitä enemmän, saattaa täten syntynyttä mielenliikutusta kutsua hartaudelliseksi kiintymykseksi. Voimme siis olla kiintyneet johonkin kukkaan, lintuun tai hevoseen; mutta ainoastaan se, jolla on hyvin omituinen mieli, saattaa tuntea ystävyyttä muita kuin ihmisiä kohtaan. Ihminen näet on siihen määrään tämän mielenliikutuksen esine, ett’ei ole niin epätäydellistä ihmistä, joka ei voisi saavuttaa täydellistä ystävyyttä sellaisen henkilön puolelta, josta hän pitää, ja jolla todella on ylevä ja jalo luonne, kuten myöhemmin pykälissä 144 ja 146 osotetaan. Mitä hartaudelliseen kiintymykseen tulee, niin sen pääesine epäilemättä on ylin jumaluus, jota kohtaan meillä välttämättömästi on hartaat tunteet, jos tunnemme sitä niinkuin meidän tulee. Mutta saatamme myös olla hartaudellisesti kiintyneet ruhtinaaseemme, maahamme, kotikaupunkiimme, jopa yksityiseen henkilöön, jos kunnioitamme häntä paljon enemmän kuin itseämme. Näiden kolmen rakkauden lajin erotus selviää etupäässä niiden vaikutuksista. Kokiessamme itsessämme kutakin näistä rakkauden lajeista, pidämme itseämme liittyneenä rakkautemme esineeseen, mutta olemme aina valmiit uhraamaan tuon kokonaisuuden vähemmänarvoisen osan pelastaaksemme toisen. Tuntiessamme siis yksinkertaista kiintymystä, pidämme aina itseämme etevämpänä kiintymyksemme esinettä; hartaudellisen kiintymyksen valtaamina päinvastoin pidämme tämän kiintymyksen esinettä siihen määrään itseämme ylevämpänä, ett’emme pelkää edes kuolemaa jos voimme sen pelastaa. Tästä on usein nähty esimerkkejä niissä, jotka ovat antautuneet alttiiksi varmalle kuolemalle puolustaakseen ruhtinastaan tai kotikaupunkiaan, jopa välistä yksityisiä henkilöitä, joihin ovat olleet hartaasti kiintyneet.

84. Vihan lajeja ei ole niin monta kuin rakkauden lajeja.

Vaikka viha on rakkauden vastakohta, ei siinä voida havaita yhtä monta lajia, koska emme huomaa niin suurta erilaisuutta siinä pahassa, jota vapaaehtoisesti pakenemme, kuin siinä hyvässä, jota tavoittelemme.

85. Mieltymyksestä ja kammosta.

En voi havaita muuta kuin yhden huomattavan seikan, joka erottaa nämät kaksi mielenliikutusta toisistaan. Se on löydettävissä siitä, että rakkauden ja vihan esineet saattavat johtua tajuntaan joko ulkonaisten tai sisäisten aistien ja järjen toiminnan kautta. Sillä kutsumme yleensä hyväksi tai pahaksi sitä, mitä sisäinen aistimme tai järkemme arvostelee soveliaaksi tai vahingolliseksi luonnollemme. Kauniiksi tai rumaksi kutsumme sitä, minkä ulkonaiset aistimemme sellaisiksi meille kuvaavat; tärkein aisti tässä suhteessa on näköaisti. Täten syntyy kaksi eri rakkauden lajia, nimittäin rakkaus hyviin ja rakkaus kauniisiin seikkoihin, jota jälkimmäistä saatamme kutsua mieltymykseksi, jott’ei sitä sekoitettaisi toiseen, eikä himoon, jota usein kutsutaan rakkaudeksi. Näin syntyy myöskin kaksi vihan lajia, joista toinen kohdistuu kehnoihin seikkoihin, toinen rumiin; jälkimäistä saatamme erotukseksi kutsua kammoksi tai vastenmielisyydeksi. Omituisinta tässä on se, että nämät kaksi mielenliikutusta, mieltymys ja kammo, tavallisesti ovat voimakkaammat kuin muut rakkauden tai vihan lajit, koska se, minkä aistimukset johtavat sieluun, kiihottaa sitä voimakkaammin kuin se, minkä järki siinä herättää. Mieltymys ja kammo ovat kuitenkin tavallisesti aiheeltaan perättömät, ja kaikista mielenliikutuksista ne pettävät enimmin, jonka vuoksi niiden suhteen tulee olla hyvin varoillaan.

86. Halun määritys.

Halu on elonhengekkeiden herättämä sielun kiihotus, joka saattaa sielun tavoittamaan sellaisia seikkoja, joita se katsoo itselleen mieluisiksi. Emmekä halua ainoastaan kaipaamamme hyvän toteutumista, vaan myös saavuttamamme hyvän säilyttämistä ja lisäksi pahan poistamista, sekä nykyisen pahan, että sellaisen, jonka luulemme vastaisuudessa saattavan tapahtua.

87. Tällä mielenliikutuksella ei ole mitään vastakohtaa.

Tiedän kyllä, että se mielenliikutus, joka tavoittelee jotakin hyvää, ja jota yksin kutsutaan haluksi, kouluissa yleensä asetetaan vastakohdaksi sille mielenliikutukselle, joka pyrkii pakenemaan pahaa, ja jota kutsutaan vastenmielisyydeksi. Mutta ei ole yhtään hyvää seikkaa, jonka puute ei olisi paha, eikä mitään pahaa, ollen varma tosiseikka, jonka karkottaminen ei olisi hyvä. Jos siis esim. tavoittelemme rikkautta, pakenemme välttämättömästi köyhyyttä; koettaessamme vapautua taudista, pyrimme terveyteen, j. n. e. Sentähden sama vaikutin minusta näyttää saattavan tavoittelemaan hyvää ja samalla pakenemaan sille vastakkaista pahaa. Huomaan tässä kohdin vain sen erotuksen, että halua, pyrkiessämme hyvää saavuttamaan, seuraa rakkaus ja sitten toivo ja ilo; halua sitävastoin, koettaessamme paeta päinvastaista pahaa, seuraa viha, pelko ja murheellisuus. Sentähden luullaan, että on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista halua. Mutta jos tarkastamme halua silloin, kun se samaan aikaan tavoittelee jotakin hyvää ja pakenee jotakin päinvastaista pahaa, huomaamme selvästi että sama mielenliikutus aikaansaa molemmat pyrkimykset.

88. Halun eri lajit.

Voitaisiin syystä erottaa halussa yhtä monta lajia, kuin on erilaisia halun esineitä. Sillä esim. uteliaisuus, joka vain on tietämisen halu, eroaa paljon kunnianhimosta, tämä taaskin kostonhimosta, j. n. e. Olkoon tässä vain sanottu, että on yhtä monta halun lajia, kuin on rakkauden ja vihan lajia, ja että huomattavimmat ja voimakkaimmat halun lajit syntyvät mieltymyksestä ja kammosta.

89. Kammon herättämästä halusta.

Vaikka sama halu tavoittelee hyvää ja pakenee tälle päinvastaista pahaa, kuten on mainittu, niin mieltymyksen synnyttämä halu kuitenkin suuresti eroaa kammon synnyttämästä halusta. Sillä mieltymys ja kammo ovat todellisia vastakohtia, eivätkä ne ole se hyvä ja paha, jota halu tavoittelee, vaan ainoastaan kaksi erilaista sielun kiihotustilaa, jotka antavat aihetta eri seikkojen tavoittelemiseen. Kammo näet on luonnoltaan sellainen, että se saattaa sielun kuvittelemaan äkillistä ja aavistamatonta kuolemaa. Vaikka siis välistä ainoastaan madon kosketteleminen, värisevän lehden kahina tai sen varjo herättää kammoa, tunnemme aluksi yhtä suurta mielenkiihotusta, kuin jos havaitsisimme selvän kuolemanvaaran edessämme. Tämä synnyttää sellaisen kiihkosan sieluntilan, joka taivuttaa sielun ponnistamaan kaikki voimansa välttääkseen niin läheisen vaaran. Tämänlaista halua kutsutaan tavallisesti paoksi ja vastenmielisyydeksi.

90. Mieltymyksen synnyttämästä halusta.

Mieltymyksen on luonto erityisesti laatinut kuvailemaan miellyttävän seikan tuottamaa nautintoa suurimmaksi inhimilliseksi hyväksi, ja senvuoksi haluamme palavasti tätä nautintoa. On tosin eri mieltymyksen lajeja, eivätkä näiden herättämät halut kaikki ole yhtä voimakkaita. Kukkien kauneus esim. herättää meissä ainoastaan halun katsella niitä, hedelmien kauneus taas halun syödä ne. Huomattavin halu syntyy siitä, että kuvittelemme sellaisen henkilön omistavan täydellisiä ominaisuuksia, jonka luulemme voivan muuttua toiseksi »minäksemme». Sillä pannessaan ihmisiin, kuten myös järjettömiin eläimiin, sukupuolten erotuksen, on luonto myös laatinut aivoihin erityisiä mielteitä, jotka vaikuttavat, että ihminen määrätyssä ijässä ja erityisenä aikana pitää itseänsä puutteellisena ja ainoastaan sen kokonaisuuden puoliskona, jonka toisena osana toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön tulisi olla. Tämän toisen puolen saavuttamista luonto himmeästi kuvailee suurimmaksi hyväksi, mitä saattaa kuvitella. Ja vaikka samalla kertaa näemme useampia tähän toiseen sukupuoleen kuuluvia henkilöitä, emme himotse useampia yht’aikaa, koska luonto ei saata meitä kuvittelemaan tarvitsevamme enempää kuin yhden olentoamme täydentävän puolen. Mutta jos yhdessä huomaamme jotakin, joka miellyttää enemmän kuin se, minkä samaan aikaan näemme muissa, niin tämä vaikuttaa, että sielussa tuota yhtä kohtaan herää koko se kiintymys, jonka luonto sielulle myöntää siinä tarkoituksessa, että se koettaisi saavuttaa sen hyvän, jota luonto kuvailee sille arvokkaimpana omaisuutena. Tätä kiintymystä eli halua, joka näin syntyy mieltymyksestä, kutsutaan rakkaudeksi tavallisemmin kuin yllämainittua samannimistä mielenliikutusta. Sillä on mitä omituisimmat vaikutuksensa, ja se on romaaninkirjoittajain ja runoilijoiden pääaiheena.

91. Ilon määritys.

Ilo on miellyttävä tajunta sen hyvän nauttimisesta, jonka aivojen vastaanottamat mielteet osottavat sielulle sen omistamaksi. Sanon, että tässä sieluntilassa piilee hyvän nauttiminen; sillä sielu ei todellakaan nauti muita hedelmiä kaikesta omistamastaan hyvästä; ellei se tunne siitä mitään iloa, voimme sanoa, ett’ei se nauti siitä enempää, kuin ei sitä olisikaan. Lisään tähän, että aivojen säilyttämät mielteet esittävät tämän hyvän sielun omistamaksi, joten ei tule sekoittaa tätä iloa, joka on mielenliikutus, puhtaasti henkiseen iloon, joka syntyy sielussa yksistään sielun omasta toiminnasta, ja jota saatamme pitää mieluisena, sielussa itsessä syntyneenä tunteena, joka olemukseltaan on sellaisen hyvän tuottamaa nautintoa, jonka käsityskyky osottaa sielun omaksi. Tosin tätä henkistä iloa, niinkauan kuin sielu on yhdistyneenä ruumiiseen, aina seuraa sellainen ilo, joka on mielenliikutus. Sillä heti kun käsityskykymme havaitsee, että omistamme jonkun hyvän, vaikka tämä hyvä onkin niin eriäväinen kaikista ruumista koskevista hyvistä seikoista, ett’emme saata sitä kuvitella, niin mielikuvitus viipymättä painaa tästä aivoihin leiman; tämä synnyttää sen elonhengekkeiden liikkeen, joka herättää ilon mielenliikutuksen.

92. Surun määritys.

Suru on epämiellyttävä raukeamistila, jonka vaikuttaa sen pahan tai puutteellisuuden tuottama epämukavuus, jonka aivojen vastaanottamat mielteet ilmaisevat sieluun kuuluvaksi. On olemassa myöskin henkistä surua, joka ei ole mielenliikutus, vaan jota mielenliikutus aina seuraa.

93. Näiden kahden mielenliikutuksen syyt.

Kun henkinen ilo tai suru näin herättävät samannimiset mielenliikutukset, on näiden syyt ilmeisen selvät, ja niiden määrityksestä nähdään, että ilo johtuu siitä luulosta, että omistamme jonkun hyvän, ja suru siitä luulosta, että meitä vaivaa joku paha tai puutteellisuus. Mutta usein tapahtuu että olemme surumieliset tai iloiset voimatta niin selvästi huomata sitä hyvää tai pahaa, joka on niiden syynä, nimittäin silloin, kun tämä hyvä tai paha jättää vaikutuksensa aivoihin ilman sielun välitystä, koska se joko vain on ruumiillista laatua tai koska sielu, vaikka se onkin sille kuuluvaa, ei pidä sitä hyvänä eikä pahana, vaan jonakin toisenlaisena seikkana, jonka aivoihin jättämä vaikutus on yhdistynyt hyvän ja pahan vaikutuksiin.

94. Miten ilo ja suru syntyvät puhtaasti ruumiillisesta hyvästä tai pahasta ja minkälaatuiset mieluinen aistimien kiihotus sekä kipu ovat.

Jos olemme vallan terveet ja jos ilma on tavattoman kirkas, tunnemme siitä hilpeyttä, joka ei johdu mistään käsityskykymme toimituksesta, vaan yksistään elonhengekkeiden liikkeiden aivoihin tekemästä vaikutuksesta. Samoin olemme surulliset, kun ruumis on pahoinvoipa, vaikka emme vielä huomaa, että niin on laita. Aistimien kiihotusta seuraa niin välittömästi ilo ja kipua taaskin suru sentähden, ett’eivät useimmat ihmiset niitä erota. Kuitenkin on niiden ero niin suuri, että usein saatamme kokea iloa tuntiessamme kipua ja tuntea sellaista aistimien kutkutusta, joka on vastenmielistä. Syy siihen näet, että ilo tavallisesti seuraa mieluista aistimien kiihotusta on siinä, että se, mitä kutsumme mieluiseksi aistimien kiihotukseksi, eli jokainen mieluinen aistimus, syntyy siitä, että aistimiin vaikuttavat esineet herättävät hermoissa sellaista liikettä, joka niitä vahingottaisi, ell’ei niillä olisi tarpeeksi vastustusvoimaa ja ell’ei ruumiin terveydentila olisi hyvä. Sentähden vastaanottavat aivot vaikutuksen, jonka luonto on määrännyt antamaan tajuntaan tiedon tästä terveydentilasta ja voimasta ja joka osottaa sitä sieluun kuuluvaksi hyväksi, sen nojalla, että tämä vaikutus on yhdistynyt ruumiiseen ja siis herättää sielussa iloa. Tämänkaltaisesta syystä huvittaa meitä kaikenmoisten mielenliikutuksien, jopa surun ja vihan, meissä herättämä kiihkosa sieluntila, jos vain mainitut mielenliikutukset syntyvät niiden omituisten tapahtumien johdosta, joita näemme esitettävän teatterissa, sekä niiden samankaltaisten vaikuttimien johdosta, jotka eivät voi mitenkään vahingottaa meitä, vaan jotka ikäänkuin hyväilevät sieluamme sitä liikuttamalla. Syy, joka vaikuttaa, että kipu tavallisesti tuottaa surua, on siinä, että se aistimus, jota sanomme kivuksi, aina syntyy jostakin niin raivokkaasta kosketuksesta, että se loukkaa hermoja. Nämät on luonto määrännyt ilmoittamaan sielulle sen vahingon, jonka ruumis tämän kautta on kärsinyt sekä samalla ilmaisemaan, ett’ei ruumiilla ole ollut tarpeeksi vastustusvoimaa. Kivun tunne kuvailee sielulle sekä ruumiin vammaa että sen heikkoutta alati vahingollisina ja vastenmielisinä, paitsi silloin, kun ne tuottavat jotakin hyvää, jota sielu pitää suurempiarvoisena.

95. Miten ilo ja suru saattavat syntyä myöskin siitä hyvästä ja pahasta, jota sielu ei havaitse, vaikka se on sieluun kuuluvaa, kuten huomaamme siitä, että huimanrohkeat yritykset ja menneiden kärsimyksien muisteleminen muutamia henkilöitä huvittavat.

Nuoret henkilöt ryhtyvät usein huvikseen vaikeisiin yrityksiin ja antautuvat suurten vaarojen alaisiksi, vaikka eivät toivo niistä mitään hyötyä tai kunniaa. Tämä on selitettävissä siten, että heidän tietoisuutensa yrityksen vaikeudesta herättää aivoissa samanlaisia mielteitä kuin ne, jotka syntyvät silloin kun he kuvittelevat että tuollaisiin yrityksiin vaadittavan rohkeuden, menestyksen, taidon ja voiman omistaminen on hyvä seikka, ja senvuoksi itse yritykset heitä huvittavat. Vanhukset tuntevat tyydytystä muistellessaan menneitä kärsimyksiään, koska pitävät onnena sen, että ovat voineet voittaa ne.

96. Minkälaiset ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet ovat, jotka aiheuttavat viisi edellämainittua mielenliikutusta?

Ne viisi[1] mielenliikutusta, joita tähän asti olen selittänyt, ovat joko sellaisessa yhteydessä keskenään tai toisilleen niin vastakkaiset, että niitä on helpompi käsitellä yhdessä, kuin tarkastaa kutakin erikseen, kuten ihmettelyä käsitellessäni olen menetellyt. Sillä noiden viiden mielenliikutuksen syyt eivät ole kuten ihmettelyn, yksistään aivoissa, vaan myöskin sydämessä, pernassa, maksassa ja kaikissa niissä rumiin elimissä, jotka ottavat osaa veren ja sitten myös elonhengekkeiden synnyttämiseen. Vaikka kaikki laskimot johtavat verta sydämeen, virtaa toisissa laskimoissa juokseva veri kuitenkin välistä voimakkaammin sydäntä kohti kuin toisissa. Sattuu myöskin niin, että ne aukot, joista veri tunkee sydämeen, toiste laajenevat enemmän, toiste vähemmän.

[1] Descartes mainitsee tässä vain viisi mielenliikutusta koska kuudes, eli ihmettely, ei hänen tutkimuksiensa mukaan ole yhdistynyt mihinkään veren kiihotukseen. Suom. huom.

97. Tärkeimmät huomiot, joiden nojalla nämät liikkeet tunnetaan mielen ollessa rakkauden valtaamana.

Tarkastaessani niitä eri muutoksia, joiden kokemus osottaa tapahtuvan ruumiissamme sielun ollessa mielenliikutuksien kiihottamana, huomaan että rakkaus yksinään, s. o. kun ei sitä seuraa mikään voimakas ilo, halu tai suru, vaikuttaa sen, että valtasuoni tykyttää tasaisesti, mutta paljon kovemmin ja voimakkaammin kuin tavallisesti. Samalla tuntuu rinnassa miellyttävä lämpö, ja ruoansulatus tapahtuu hyvin nopeasti, joten siis tämä mielenliikutus on terveellinen.

98. Vihan vaikutukset.

Viha taaskin synnyttää epätasaisen ja heikon, usein nopeamman valtasuonen tykytyksen. Rinnassa tuntuu vuoroin kylmyyttä ja omituista rajua ja pistelevää polttoa. Vatsa lakkaa täyttämästä tehtäväänsä ja on herkkä oksentamaan ulos nautittuja ruokia tai pilaa ne ja muuttaa ne pahoiksi höyryiksi.

99. Ilon vaikutukset.

Ilo panee valtasuonen tykkimään tasaisesti ja tavallista nopeammin, mutta ei niin kovasti ja voimakkaasti kuin rakkaus. Tunnemme sitäpaitsi miellyttävää lämpöä ei ainoastaan rinnassa, vaan myös kaikissa ruumiin ulko-osissa, jonne sen siirtää veri; tämän huomaamme runsaana virtaavan niihin. Välistä tällöin ruokahalu katoaa, koska ruoansulatus on tavallista hitaampi.

100. Surun vaikutukset.

Suru synnyttää heikon ja hitaan valtasuonen tykytyksen, ja sydämen ympärillä tuntuu olevan ikäänkuin siteitä, jotka sitä puristavat, tai jääpalasia, jotka sitä jäätävät, siirtäen kylmää muuhun ruumiiseen. Siitä huolimatta on ruokahalu joskus hyvä; vatsa täyttää velvollisuutensa, ell’ei suruun liity viha.

101. Halun vaikutukset.

Halulle omituista on, että se kiihottaa sydämen toimintaa rajummin kuin mikään muu mielenliikutus, täten siirtäen aivoihin enemmän elonhengekkeitä, jotka, kulkien sieltä lihaksiin, saattavat kaikki aistimet vilkkaampaan toimintaan sekä kaikki ruumiinosat notkeammiksi.

102. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa rakkauden valtaamana.

Nämät ja muut huomiot, joiden mainitseminen veisi liian pitkälle, ovat antaneet minulle aihetta olettamaan, että, käsityskyvyn kuvitellessa jotakin rakkauden esinettä, tämän ajatuksen aivoihin jättämä vaikutus panee liikkeelle elonhengekkeet, jotka kuudennen hermoparin hermoja myöten kulkevat vatsaa ja sisälmyksiä ympäröiviin lihaksiin. Tästä on se seuraus, että se ruoka-aineiden mehu, joka muuttuu vereksi, kulkee nopeasti sydämeen pysähtymättä maksaan. Se tunkee sydämeen voimakkaammin kuin muista ruumiinosista tuleva veri, ja saapuu sinne runsaampana sekä synnyttää siellä suuremman kuumuuden, koska se on sakeampaa kuin se veri, joka monta kertaa on kulkenut sydämen kautta ja siten tullut ohueksi. Sentähden lähtee sydämestä aivoihin elonhengekkeitä, joiden osaset ovat tavallista suuremmat ja vilkkaammat. Ja nämät elonhengekkeet vahvistavat sitä miellettä, jonka ensimäinen ajatus rakkauden esineestä on aivoissa synnyttänyt ja pakottavat sielun tarkkaamaan tätä ajatusta, ja näin aiheutuu se mielenliikutus, jota sanotaan rakkaudeksi.

103. Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa vihan valtaamana.

Mielen ollessa vihan valtaamana päinvastoin kammotun esineen herättämä ensimäinen ajatus johtaa aivoissa olevat elonhengekkeet vatsan ja sisälmyksien lihaksiin siten, että ne estävät ruoasta eronnutta mehua yhtymästä vereen, sulkemalla kaikki ne aukot, joiden kautta tämä mehu tavallisesti kulkee. Sama ajatus johtaa elonhengekkeet myös niihin hienoihin hermoihin, jotka ovat pernassa ja maksan alaosassa, missä sappirakko sijaitsee. Täällä vaikuttavat elonhengekkeet sen, että näihin elimiin tavallisesti virtaavat verisolut syöksyvät niistä takaisin yhtyen siihen vereen, joka alemman onttolaskimon haaroja pitkin juoksee sydämeen. Tästä syntyy sydänlämmön suuri epätasaisuus. Pernasta tuleva veri näet lämpenee ja harvenee hitaasti, jotavastoin se veri, joka tulee maksan alaosasta, missä aina on sappea, lämpenee ja harvenee nopeasti. Tämän tähden aivoihin menevien elonhengekkeiden osaset ovat sangen erikokoiset ja liikkuvat vallan tavattomasti; siitä on seurauksena, että ne vahvistavat aivoissa ennestään olevia vihan-käsitteitä sekä saattavat sielun tuntemaan kiihkeän suuttumuksen ja katkeruuden tunteita.

104. Mielen ollessa ilon valtaamana.

Ilon vallatessa eivät pernan, maksan, vatsan, eivätkä sisälmyksien hermot ole kiihotuksessa, vaan muissa ruumiinosissa olevat ja etenkin sydänaukkojen ympärillä oleva hermo, joka, aukaisten ja laajentaen sydänaukkoja, päästää muiden hermojen laskimoista ajaman veren sisälle sydämeen ja siitä ulos tavallista suuremmassa määrässä. Ja koska tämä veri jo on kiertänyt useamman kerran sydämen kautta ja virrannut valtimoista laskimoihin, laajenee se helposti. Lisäksi se synnyttää sellaisia elonhengekkeitä, joiden osaset ovat vallan samankokoiset ja ohuet ja senvuoksi ovat omiaan muodostamaan ja vahvistamaan sellaisia aivoissa olevia mielteitä, jotka sielussa herättävät iloisia ja levollisia ajatuksia.

105. Surun vallatessa mielen.

Surun vallatessa mielen taaskin sydänaukot ovat suuresti niitä ympäröivän pienen hermon supistamat, ja laskimoveri ei ollenkaan liiku kiihkeästi, jonka vuoksi sitä virtaa hyvin vähän sydämeen. Kuitenkin ovat ne aukot avoinna, joista ruoka-aineiden mehu vatsasta ja sisälmyksistä valuu maksaan. Sentähden ruokahalu vähenee, ell’ei viha, joka usein yhtyy suruun, sulje noita aukkoja.

106. Halun vallatessa mielen.

Omituista halun mielenliikutukselle on se, että jonkun hyvän tavoitteleminen tai pahan pakeneminen herättää sellaisen aivokiihotuksen, joka lähettää aivoissa olevia elonhengekkeitä kaikkiin niihin ruumiinosiin, jotka saattavat edistää mainittua tavoittelemista tai pakenemista. Aivot lähettävät niitä etupäässä sydämeen ja niihin elimiin, joista verta tulee kaikkein runsaimmin, jotta veren tavallista suurempi paljous sysäisi aivoihin enemmän elonhengekkeitä. Näiden tehtävä on ylläpitää ja vahvistaa yllämainitun pyrkimyksen synnyttämää käsitettä sekä kulkea aivoista kaikkiin niihin aistielimiin ja lihaksiin, jotka edistävät halutun esineen saavuttamista.

107. Rakkauteen yhtyneiden liikkeiden syyt.

Kaikesta siitä mitä edellä olen maininnut johdun olettamaan sielumme ja ruumiimme välillä vallitsevan sellaisen vuorovaikutuksen, että jos joku ruumiin toimitus kerran on ollut yhteydessä jonkun ajatuksen kanssa, toisen toistuminen palauttaa myöskin toisen. Tämän huomaamme niistä, jotka sairaana ollessaan ovat ruvenneet inhoamaan jotakin juomaa; jälestäpäin he eivät voi syödä eivätkä juoda mitään sellaista, jonka maku muistuttaa tuota juomaa, ilman että sama inho heissä herää. Samoin he eivät voi ajatella lääkkeiden synnyttämää vastenmielisyyttä ilman että tuon maun mielle selvänä palaa heidän mielikuvitukseensa. Sillä luulen, että ensimäiset mielenliikutukset, jotka sielulla on ollut jouduttuaan ruumiin yhteyteen, syntyivät siitä, että sydämeen virtaava veri tai muu mehu välistä tavallista tehokkaammin ylläpiti sydänlämpöä, joka on elon perustus. Senvuoksi sielu vapaaehtoisesti kohdisti tahdon tähän ravintoaineeseen, s. o. mieltyi siihen, ja samaan aikaan elonhengekkeet valuivat aivoista niihin lihaksiin, jotka panivat nopeaan toimintaan ne ruumiinosat, joista tuo ravintoaine oli tullut sydämeen, jotta sitä niistä tulisi runsaammin. Nämät osat olivat vatsa ja sisälmykset, joiden toiminta lisää ruokahalua, tai myöskin maksa ja keuhkot, joita pallean lihakset saattavat kiihottaa toimimaan. Sentähden on tämä elonhengekkeiden liike aina seurannut rakkauden synnyttämää mielenliikutusta.

108. Vihaan yhtyneiden liikkeiden syyt.

Välistä taaskin sydämeen tuli joku outo neste, joka ei ollut omansa ylläpitämään sydänlämpöä, vaan joka saattoi tukahuttaakin sen. Tämän vuoksi sydämestä aivoihin nousevat elonhengekkeet herättivät sielussa vihan mielenliikutuksen ja samalla nämät elonhengekkeet kulkivat aivoista niihin hermoihin, jotka saattavat panna veren kulkemaan pernasta ja hienoista maksalaskimoista sydämeen, estäen tämän vahingollisen nesteen pääsyn sinne. Vielä suurempi määrä elonhengekkeitä kulki niihin hermoihin, jotka saattoivat sysätä mainitun nesteen takaisin sisälmyksiin ja vatsaan ja välistä pakottaa vatsaa oksentamaan sen ulos. Tästä syystä nämät liikkeet välistä seuraavat vihan mielenliikutusta. Saatamme paljaalla silmällä erottaa maksassa joukon laskimoja tai putkia, jotka ovat tarpeeksi laajat päästääkseen veren virtaamaan porttilaskimoon ja sieltä alempaan onttolaskimoon sekä sydämeen, ilman että se ollenkaan pysähtyy maksaan. Mutta maksassa on myös paljous pienempiä suonia, joihin veri pysähtyy ja joissa aina on varastona verta, kuten myös on pernan laita. Koska tämä veri on sameampaa kuin muissa ruumiinosissa oleva, on se sopiva ruumiinlämmön ravinto silloin, kun vatsa ja sisälmykset eivät tuota sille ravintoa.

109. Iloon yhtyneiden liikkeiden syyt.

Elämämme alussa on myöskin joskus tapahtunut niin, että laskimoveri oli vallan omansa ravitsemaan ja ylläpitämään sydänlämpöä ja että laskimot sisälsivät tätä verta niin runsaasti, ett’ei sydän tarvinnut mitään ravintoa muualta. Tämä herätti ilon mielenliikutuksen ja pani samalla sydänaukot tavallista enemmän laajenemaan. Aivoista lukuisina tulevat elonhengekkeet vaikuttivat, ei ainoastaan sydänaukkoja aukaisevissa hermoissa, vaan myöskin kaikissa muissa hermoissa, jotka lykkäävät laskimoverta sydäntä kohti, sen, ett’ei sydämeen päässyt uutta verta maksasta, pernasta, sisälmyksistä, eikä vatsasta. Sentähden nämät liikkeet seuraavat ilon tunnetta.

110. Suruun yhtyneiden liikkeiden syyt.

Välistä päinvastoin on sattunut niin, ett’ei ruumiilla ole ollut riittävää ravintoa. Tämän johdosta sielu varmaankin tunsi ensi kerran surua, joka ainakaan ei ollut vihaan yhdistyneenä. Siitä on ollut seurauksena, että sydänaukot ovat supistuneet, koska niihin virtasi vain vähän verta; tämän vuoksi melkoinen veren paljous on tullut pernasta, joka on ikäänkuin viimeinen säiliö, joka päästää verta sydämeen, kun siihen ei muualta tule tarpeeksi. Sentähden ne elonhengekkeiden ja hermojen liikkeet, jotka näin supistavat sydänaukkoja ja noutavat verta pernasta, seuraavat aina surun tunnetta.

111. Haluun yhtyneiden liikkeiden syyt.

Lopuksi täytyi kaikkien sielun halujen, sen hiljattain yhdyttyä ruumiiseen, tavoitella mieluisia seikkoja ja karttaa vahingollisia. Ja siitä alkaen elonhengekkeet ovat ruvenneet tätä tarkoitusta varten liikuttamaan kaikkia lihaksia ja aistimia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kun sielu siis nyt haluaa jotakin, tulee koko ruumis tavallista notkeammaksi ja sopivammaksi liikkumaan. Jos ruumis muuten sattumalta joutuu tällaiseen tilaan, tulee sielun halu voimakkaammaksi ja kiihkeämmäksi.

112. Näiden mielenliikutuksien ulkonaiset tunnusmerkit.

Se, minkä edellä olen maininnut, selittää tarpeeksi valtasuonen tykytyksen erilaisuuden ja kaikki muut näiden selittämieni mielenliikutuksien ominaisuudet; minun ei siis tarvitse sen laveammin tehdä niistä selkoa. Mutta tähän asti olen vain osottanut kunkin mielenliikutuksen ilmiöitä, kun se erillä muista valtaa sielun, sekä ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka synnyttävät mielenliikutuksia. Minun tulee siis vielä kosketella useita ulkonaisia tunnusmerkkejä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksia ja jotka havaitaan paljon helpommin, kun mielenliikutukset eivät esiinny yksinään, vaan sekaantuneina useisiin toisiin, kuten on tavallista. Tärkeimmät näistä tunnusmerkeistä ovat silmien ja kasvojen ilmeet, kasvojen värin vaihdos, vapiseminen, raukeus, pyörtyminen, nauru, kyyneleet, voihkiminen ja huokaukset.

113. Silmien ja kasvojen ilmeistä.

Jokainen mielenliikutus huomataan jostakin silmien ilmeestä. Muutamat mielenliikutukset kuvastuvat niin selvästi silmiin, että tyhmimmätkin palvelijat voivat isäntänsä silmistä nähdä, onko hän heille suuttunut vai ei. Mutta vaikka saatamme helposti huomata nämät eri ilmeet silmissä, ja vaikka tiedämme niiden merkityksen, ei siltä ole helppo niitä kuvailla, koska jokainen on kokoonpantu useista silmien liikkeessä ja muodossa tapahtuvista muutoksista, ja nämät ovat niin omituiset ja hienot, ett’ei voi huomata jokaista niistä erikseen, vaikka niiden kokonaisvaikutus on pettämätön. Saatamme sanoa melkein samaa niistä kasvojen ilmeistä, jotka liittyvät mielenliikutuksiin. Vaikka ne ovatkin selvemmin havaittavissa kuin silmien ilmeet, on niitä kuitenkin vaikea erottaa, ja ne eroavat niin vähän toisistaan, että toisilla on melkein sama ilme kasvoissa itkiessään kuin toisilla nauraessaan. Tosin muutamat ovat suuresti silmäänpistävät, kuten esim. rypyt otsassa vihastuneilla henkilöillä, sekä muutamat nenän ja huulien liikkeet niillä henkilöillä, joiden mielessä liikkuu paheksuminen ja iva. Mutta mainitut liikkeet tuntuvat enemmän tahallisilta kuin vaistomaisilta. Yleensä sielu saattaa muuttaa kaikki sekä kasvojen että silmien ilmeet, kun se peittääkseen mielenliikutustaan vilkkaasti kuvittelee sille päinvastaista. Saatamme siis käyttää näitä ilmeitä ja liikkeitä yhtä hyvin ilmaistaksemme kuin peittääksemme mielenliikutuksiamme.

114. Kasvojen värin muutoksesta.

Punastumista ja kalpenemista emme helposti voi estää, kun joku mielenliikutus ne aiheuttaa, koska nämät vaihdokset eivät ole riippuvaisia hermoista ja lihaksista, kuten edellämainitut. Ne syntyvät molemmat välttämättömästi sydämen toiminnasta, jota saatamme sanoa mielenliikutuksien lähteeksi, koska se valmistaa sen veren ja ne elonhengekkeet, jotka niitä synnyttävät. On varmaa, ett’ei kasvojen väri johdu muusta kuin verestä, joka virraten lakkaamatta sydämestä valtimoja pitkin laskimoihin ja kaikista laskimoista takaisin sydämeen, saattaa kasvot siinä määrin punottaviksi, kuin se täyttää lähellä kasvojen pintaa olevia ohuita laskimoja.

115. Miten ilo aikaansaa punastumisen.

Ilo saattaa kasvot punottavammiksi, koska se avaa sydänaukot ja veri niistä nopeammin juoksee kaikkiin laskimoihin. Siitä veri tulee kuumemmaksi ja ohuemmaksi, pullistaen hiukan kaikkia kasvojen osia, joka seikka tekee ne nauravan ja iloisen näköisiksi.

116. Miten suru panee kalpenemaan.

Suru sitävastoin supistaa sydänaukkoja, jonka vuoksi veri laskimoissa juoksee hitaammin. Se kylmenee ja muuttuu sameammaksi ja tarvitsee siis vähemmän tilaa. Vetäytyen paksumpiin sydämen tienoissa oleviin laskimoihin, veri pakenee niistä laskimoista, jotka ovat kauimpana sydämestä, ja niistä ovat kasvoissa sijaitsevat laskimot selvimmin näkyvät. Tämän johdosta kasvot kalpenevat ja luhistuvat kokoon, etenkin, jos suru on suuri ja tulee odottamatta; niin esim. kauhistus äkillisyydellään vaikuttaa tavallista suuremman sydänaukkojen supistumisen.

117. Miten surullisina ollessamme usein punastumme.

Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia, nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei näet voi sitä estää, ell’ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme, sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä, kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan ja suruun.

118. Vapisemisesta.

Kaksi eri syytä aiheuttaa vapisemisen; toinen on se, että aivoista tulee liian vähän elonhengekkeitä hermoihin ja toinen se, että niitä sieltä välistä tulee liian paljon, joten ne eivät voi tarkasti sulkea niitä pieniä lihaksien aukkoja, joiden, kuten pykälässä 11 on sanottu, täytyy sulkeutua, jotta ne voisivat synnyttää jäsenten liikkeet. Edellinen syy ilmenee surun ja pelon vallitessa sekä myös silloin, kun vilu panee meidät värisemään. Sillä mainitut mielenliikutukset saattavat, yhtä hyvin kuin ilman kylmyys, tehdä veren niin sameaksi, ett’ei se tuota tarpeeksi elonhengekkeitä aivoihin, jotka siis eivät voi lähettää riittävää määrää niitä hermoihin. Jälkimäinen syy näyttäytyy usein niissä, jotka palavasti haluavat jotakin ja myöskin niissä, jotka ovat suuren vihan valloissa, sekä juopuneissa, koska nämät molemmat mielenliikutukset ja viini välistä johtavat aivoihin niin paljon elonhengekkeitä, ett’eivät ne voi säännöllisesti kulkea sieltä lihaksiin.

119. Raukeudesta.

Raukeus on hervottomuuden ja liikkumattomuuden tila, joka tuntuu kaikissa jäsenissä. Se syntyy, kuten vapiseminenkin, siitä, ett’ei elonhengekkeitä riittävästi kulje hermoihin ja että niiden kulku tapahtuu epätasaisesti. Vapiseminen syntyy siitä, ett’ei aivoissa ole tarpeeksi elonhengekkeitä, jonka vuoksi ne eivät tottele rauhasen määräyksiä, kun se sysää niitä johonkin lihakseen. Raukeus taaskin johtuu siitä, ett’ei rauhanen sysää elonhengekkeitä mihinkään määrättyyn lihakseen.

120 Miten rakkaus ja halu aiheuttavat raukeuden.

Useimmiten rakkaus liittyneenä sellaisen seikan haluamiseen, jonka saavuttamista ei pidetä nykyisyydessä mahdollisena, aikaansaa raukeutta. Sillä rakkauden tunne saattaa sielun niin hartaasti tarkastamaan rakkauden esinettä, että kaikki aivoissa olevat elonhengekkeet ovat tarpeelliset tämän käsitteen eläväksi saattamiseksi ja pysäyttävät sentähden kaikki ne rauhasen liikkeet, joilla ei ole tuon esineen saavuttaminen päämääränä. Mainitsin halulla olevan sen omituisuuden, että se saattaa ruumiin notkeammin liikkuvaksi; mutta tulee huomata, että tämä ominaisuus vaikuttaa ainoastaan silloin, kun huomaamme voivamme tehdä jotakin saavuttaaksemme halumme esineen. Jos päinvastoin pidämme silloin kaikki pyrkimykset siihen suuntaan mahdottomina, pysähtyy koko halun synnyttämä kiihotus aivoihin, eikä ollenkaan siirry hermoihin. Koska sen koko vaikutus supistuu siihen, että se aivoissa vahvistaa halutun esineen käsitettä, jättää se muun ruumiin raukeaksi.

121. Raukeus saattaa myös syntyä muista mielenliikutuksista.

Myöskin vihasta, surusta, jopa ilosta, kun ne ovat hyvin voimakkaat, saattaa jonkunmoinen raukeus olla seurauksena, koska ne panevat sielun kokonaan tarkastamaan niiden esinettä. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun niihin liittyy sellaisen seikan haluaminen, jonka saavuttamiseksi nykyhetkenä ei saateta tehdä mitään. Mutta koska kiinnymme paljon enemmän tarkastamaan sellaisia esineitä, joita haluamme, kuin sellaisia, joita emme halua ja kuin mitään muita, ja koska raukeus ei ole riippuvainen äkillisestä hämmästyksestä, vaan voi seurata vasta jonkun ajan kuluttua, yhtyy se paljon useammin rakkauteen kuin mihinkään muuhun mielenliikutukseen.

122. Pyörtymisestä.

Pyörtyminen ei ole kaukana kuolemasta, sillä kuolema tulee, kun sydäntuli kokonaan sammuu, ja pyörtyminen syntyy silloin, kun sydäntuli on niin tukahtunut, että vain jää vähän lämpöä jälelle, joka myöhemmin saattaa sytyttää sydäntulen uudelleen. Moni ruumiin sairaudentila saattaa aiheuttaa pyörtymisen. Mutta mielenliikutuksista on ainoastaan ylenmääräisellä ilolla tällainen voima; ja luulen ilon vaikuttavan pyörtymisen siten, että se laajentaa tavattomasti sydänaukkoja, ja että laskimoveri syöksyy sydämeen niin äkkiä ja niin runsaana, ett’ei lämpö sitä harvenna tarpeeksi nopeasti, jotta se voisi nostaa ne pienet iholämsät, jotka sulkevat laskimojen suut. Näin ollen sammuu sydäntuli, jota veri ylläpitää kun se virtaa sydämeen säännöllisesti.

123. Miksi suru ei aiheuta pyörtymistä.

Saattaisi luulla, että suuri, äkkiä kohdannut suru, välttämättömästi sulkee sydänaukot niin, että sydäntuli siitä voisi sammua. Mutta kuitenkaan ei niin tapahdu, ja jos tapahtuukin, on se sangen harvoin, koska sydämessä luullakseni ei koskaan ole niin vähän verta, ett’ei se riittäisi lämmön ylläpitämiseen, vaikkapa sydänaukot olisivatkin melkein sulkeutuneet.

124. Naurusta.

Nauru syntyy siten, että oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin tuleva veri pullistaa äkkiä ja toistuvasti keuhkot, ja tämä pakottaa keuhkoissa olevan ilman rajusti poistumaan keuhkoista pitkin ilmaputkea. Tästä syntyy omituinen ja kajahteleva ääni. Keuhkojen täten paisuessa ja ilman poistuessa niistä, panevat ne kaikki pallea-, rinta- ja kurkkulihakset toimimaan, siten saattaen liikkumaan näiden yhteydessä olevat kasvolihakset Yksistään tätä kasvolihasten liikettä yhdessä mainitun äänen kanssa sanomme nauruksi.

125. Miksi nauru ei seuraa kaikkein suurinta iloa.

Vaikka nauru näyttää olevan ilon päätunnusmerkkejä, saattaa ainoastaan vähäisempi ilon määrä, johon hiukan ihmettelyä ja vihaa on sekaantunut, aiheuttaa sen. Kokemus näet osottaa, ett’ei suuri ilon tunne koskaan pane purskahtamaan nauruun, ja ett’ei muu syy saata sitä niin helposti aiheuttaa kuin surullisuus. Mielen ollessa suuren ilon valtaamana näet keuhkot aina ovat niin täynnä verta, ett’eivät ne voi toistamiseen paisua.

126. Naurun pääsyyt.

Huomaan ainoastaan kaksi vaikuttavaa syytä, jotka näin äkkiä saattavat keuhkot pullistumaan. Toinen on äkillinen ihmettely, joka yhdistyneenä iloon, saattaa niin nopeasti avata sydänaukot, että se suuri veren paljous, joka alemmasta onttolaskimosta äkkiä tunkee oikeaan sydänkammioon, siellä harvenee sekä kulkee keuhkolaskimoa myöten keuhkoihin, jotka se pullistaa. Toinen vaikuttava syy taas on jonkunmoinen nesteiden sekoitus, joka tavallista enemmän harventaa verta. Tämäntapainen on mielestäni vain pernasta tulevan veren nopeimmin virtaava osa, jonka pienikin hämmästyksen sekainen vihan tunne sysää sydämeen. Täällä se sekaantuu muista ruumiinosista tulevaan vereen, jota ilo runsaasti sinne kokoaa, ja sentähden veri siellä paisuu tavattomasti. Näemmehän samoin useiden muiden tulen kuumentamien nesteiden äkkiä kuohahtavan, jos kaadamme vähän ätikkää siihen astiaan, jossa niitä kuumennetaan. Pernasta tuleva nopeimmin virtaava veri näet on samanlaatuista kuin ätikkä. Kokemus osottaa myös, että kaikissa niissä seikoissa, jotka aiheuttavat keuhkoista lähtevän remahtavan naurun, on joku määrä vihaa, tai ainakin ihmettelyä ollut yhtenä vaikuttimena. Ja sentähden pernatautiset ovat surullisemmat, ja taas aika ajoin iloisemmat ja herkemmät nauramaan kuin muut. Perna näet lähettää kahdenlaista verta sydämeen, toinen on hyvin sameata ja synnyttää surua. Toinen on nopeasti virtaavaa ja ohutta ja aiheuttaa iloa. Usein olemme paljon naurettuamme surulliset, koska pernan ohuempi veri on loppuun virrannut ja sameampi veri senjälkeen alkaa valua sydämeen.

127. Paheksumiseen yhtyneen naurun syy.

Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett’ei paheksumistamme herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää ulkonaiset naurun liikkeet, ell’ei suru muuta niitä voihkinaan ja kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta kirjoittaa Vivès[1], kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän, kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien mehu ehti sinne.

[1] Vivès oli Aristoteles’n ja skolastikkojen vastustajia. Hän syntyi Valenciassa v. 1492 ja kuoli Brüggen kaupungissa v. 1540. Suom. huom.

128. Kyyneleiden synty.

Samoin kuin valtaava ilo ei koskaan synnytä naurua, ei liioin ylenmääräinen suru tuota kyyneleitä. Sen tekee ainoastaan lieveä suru, jota seuraa rakkauden tai ilon tunne. Ymmärtääksemme kyyneleiden synnyn, tulee meidän tietää, että, vaikka kaikkien ruumiinosien huokosista tunkee esiin höyryjä, silmät niitä erottavat kaikista enimmmin, koska näköhermot ovat hyvin suuret ja koska niitä silmiin johtaa lukuisat hienot valtimot. Kuten hiki syntyy muiden ruumiinosien huokosista tulevista höyryistä, jotka ihon pinnalle saavuttuaan muuttuvat vedeksi, samoin kyyneleet syntyvät silmistä esille tunkevista höyryistä[1].

[1] Descartes ei näy tunteneen kyynelrauhasia. Suom. huom.

129. Mitenkä mainitut höyryt muuttuvat vedeksi.

Tutkimuksessani meteoreista olen selittänyt miten ilmahöyryt muuttuvat sadevedeksi; se näet tapahtuu sentähden, että ne ovat levollisemmassa tilassa tai runsaammin kokoontuneina kuin tavallisesti. Samoin luulen ruumiista eroavien höyryjen muuttuvan vedeksi silloin, kun ne ovat tavallista hiljaisemmassa liikkeessä, vaikka niiden paljous ei olisikaan suuri. Näin esim. syntyy kylmä hiki sairauden heikkoudesta. Mutta jos ruumis erottaa höyryjä tavallista paljoa runsaammin, vaikka se tapahtuukin hitaasti, muuttuvat ne myöskin vedeksi ja tämä tapahtuu kun hikoilemme jonkun ruumiinliikkeen jälkeen. Silmät eivät silloin hikoile, koska sellaista ponnistusta tehtäessä suurin osa elonhengekkeitä kulkee ponnistusta aikaansaavaan lihakseen, joten näköhermoa pitkin kulkee vähän hengekkeitä silmiin. Aina näet sama aine muodostaa veren, joka tapahtuu, kun tämä aine on laskimoissa ja valtimoissa; elonhengekkeet, kun se on aivoissa, hermoissa tai lihaksissa; ruumiin höyryt, kun se ilmanmuotoisena tunkee ulos ruumiista; ja vihdoin hien tai kyyneleet, kun se tiivistyy vedeksi ihon ja silmien ulkopinnalla.

130. Miten silmiin koskeva kipu niistä puristaa esiin kyyneleitä.

Tunnen ainoastaan kaksi seikkaa, jotka vaikuttavat, että silmistä tulevat höyryt muuttuvat vedeksi. Toinen on se, että niiden huokosten muoto, joista ne tunkevat esille, jostakin syystä on muuttunut. Sillä tämä hidastuttaa höyryjen säännöllistä liikettä ja saattaa vaikuttaa niiden vedeksi-muuttumisen. Jos vain rikkakin joutuu silmään, se puristaa esiin kyyneleitä, sillä koska se synnyttää kipua, muuttaa se huokosten muodon; toiset huokoset supistuvat ja höyryjen osaset kulkevat niiden läpi hitaammin. Sitä ennen ne poistuessaan silmästä olivat yhtä pitkien välien päässä toisistaan, jonka vuoksi ne eivät yhtyneet. Mutta ne kohtaavat toisensa sentähden, että rikka huokosissa on synnyttänyt häiriöitä, jonka tähden mainitut osaset yhdistyvät ja muuttuvat kyyneleiksi.

131. Miksi suru panee itkemään.

Toinen seikka on suru, kun sitä seuraa rakkaus, ilo, tai yleensä sellainen sieluntila, joka panee sydämen sysäämään paljon verta valtimoihin. Suru aikaansaa kyyneleitä sentähden, että se kylmentää koko veren ja siis supistaa silmähuokosia. Mutta siinä määrässä kuin tämä tapahtuu, vähenee silmähuokosista esille tunkevien höyryjen paljous, ja senvuoksi ei synny kyyneleitä, ell’ei toinen seikka samalla lisää höyryjen paljoutta. Ei mikään muu sitä lisää niin suuressa määrässä kuin se veri, jonka rakkauden mielenliikutus panee virtaamaan sydämeen. Sentähden eivät surulliset henkilöt lakkaamatta itke, vaan ainoastaan vähän päästä, ajatellessaan kiintymyksensä esinettä.

132. Kyyneleiden yhteydessä olevasta voihkinasta.

Itkettäessä myöskin keuhkot välistä täyttyvät runsaalla verellä; tämä tullessaan keuhkoihin karkottaa niistä ilman, joka poistuessaan ilmaputkea pitkin synnyttää sen voihkinan ja ne huudahdukset, jotka tavallisesti ovat kyyneleiden yhteydessä. Nämät huudahdukset ovat yleensä terävämpiä kuin ne, jotka yhtyvät nauruun, vaikka molemmat kummassakin tapauksessa syntyvät melkein samalla lailla. Tämä johtuu siitä, että ne hermot, jotka paisuttavat tai supistavat äänielimiä, saattaen äänen römeämmäksi tai kimakammaksi, ovat niiden hermojen yhteydessä, jotka ilon vaikutuksesta laajentavat sydänaukkoja ja surun vaikutuksesta niitä supistavat, ja senvuoksi mainitut äänielimet paisuvat ja supistuvat samaan aikaan.

133. Miksi lapset ja vanhukset helposti itkevät.

Lapset ja vanhukset ovat herkemmät itkemään kuin keski-ikäiset henkilöt; syyt siihen ovat erilaiset. Vanhukset itkevät usein kiintymyksestä ja ilosta. Sillä nämät kaksi mielenliikutusta lähettävät paljon verta sydämeen ja sieltä paljon höyryjä silmiin. Heidän ruumiinsa kylmyys hidastuttaa siihen määrään näiden höyryjen liikkeitä, että ne helposti muuttuvat kyyneleiksi, vaikka suru ei valtaakaan heidän mieltänsä. Muutamat vanhat henkilöt itkevät myöskin suuttumuksesta, mutta sitä ei vaikuta niin paljon heidän ruumiinsa laatu, kuin heidän sielunsa taipumus; mutta näin on ainoastaan niiden henkilöiden laita, jotka ovat niin heikot, että vähäinenkin kipu, pelko tai sääli heidät kokonaan valtaa. Samoin on lasten laita, jotka eivät ollenkaan itke ilosta, vaan surusta, vaikka se ei olekaan rakkauden yhteydessä. Heillä näet on aina riittävä määrä verta, joka synnyttää runsaita höyryjä. Kun suru hidastuttaa niiden liikkumista, muuttuvat ne kyyneleiksi.

134. Miksi muutamat lapset eivät itke, vaan kalpenevat.

Suuttumus saattaa muutamat lapset kalpenemaan, eikä itkemään. Tämä osottaa usein erinomaista arvostelukykyä ja rohkeutta, jos se nimittäin tulee siitä, että he käsittävät heitä kohdanneen ikävän seikan suuruuden sekä valmistautuvat pontevaan vastustukseen. Useammin se kuitenkin on huonon luonteen merkki, jos lapsi on taipuvainen vihaan tai pelkoon; sillä nämät mielenliikutukset vähentävät kyynelten ainetta. Päinvastaisesti huomaamme että ne, jotka ovat hyvin herkät itkemään, ovat rakkauden ja säälin tunteille avoimet.

135. Huokauksista.

Huokauksien syy eroaa suuresti kyynelten syystä, vaikka molempien edellytyksenä on suru. Keuhkojen täyttyminen verellä vaikuttaa itkua, mutta huokaukset sitävastoin syntyvät, kun keuhkot ovat melkein tyhjät ja kun joku toivon tai ilon mielle aukaisee keuhkolaskimon aukon, jota suru on supistanut. Siten saattaa vähäinen keuhkoissa oleva veri äkkiä syöksyä vasempaan sydänkammioon keuhkolaskimoa myöten. Sen siirryttyä sinne mieluisen seikan herättämän halun johdosta, joka samalla panee toimimaan kaikki pallea- ja rintalihakset, virtaa suusta ilmaa keuhkoihin täyttämään siellä veren tyhjäksi jättämän paikan, ja tätä kutsumme huokailemiseksi.

136. Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien vaikutukset johtuvat.

Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu. Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim. muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa, tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä hänen elämänsä loppuun asti.

137. Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden.

Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä. Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi. Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus, koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.

138. Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot.

Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua, vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett’emme sekoita niitä toisiinsa, emmekä missään suhteessa liioittele.

139. Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle tuottamasta hyödystä.

Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina. Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett’ei se voi olla liian suuri, sillä sen suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett’ei rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.

140. Vihasta.

Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett’ei se vahingottaisi; se synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa, koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin, kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta, eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä; eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen. Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa, josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan tunteissa huomata jotakin surun aihetta.

141. Halusta, ilosta ja surusta.

Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta, joll’ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä. Ell’ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett’emme liiaksi saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.

142. Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan.

Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin, kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden, jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen, se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.

143. Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun.

Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka siihen antautuvat.

144. Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä.

Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän, on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen. Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett’emme tarpeeksi erota meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä, s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se, mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on se, ett’ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.

145. Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista seikoista, sekä onnen laadusta.

Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett’emme niitä saavuta, ja tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa; toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se, että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa huomioon, ett’ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta, s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett’emme tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja ett’ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena, emmekä siis olisi sitä halunneet.

146. Haluista, joiden tyydyttäminen riippuu meistä ja muista.

Tulee siis kokonaan hyljätä se yleinen luulo, että muka ulkona meistä on joku onni, joka toteuttaa tai jättää toteuttamatta mielensä mukaan seikkoja. Meidän tulee tietää että kaikkea ohjaa jumalallinen kaitselmus, jonka ijäinen päätös on niin välttämätön ja muuttamaton, ett’ei, lukuunottamatta niitä seikkoja, jotka sama päätös on asettanut riippuvaisiksi vapaasta tahdostamme, meille tapahdu mitään, joka ei olisi välttämätöntä ja edeltäkäsin määrättyä, emmekä siis erehtymättä voi toivoa, että meille toisin tapahtuisi. Mutta koska useimmat halumme tavoittelevat sellaisia seikkoja, joiden saavuttaminen ei ole kokonaan meistä, eikä kokonaan muista riippuvainen, tulee meidän tarkasti erottaa ne, jotka yksinomaan ovat meidän tahdostamme riippuvaiset, jotta niitä yksistään haluaisimme. Ja lisäksi, vaikka meidän tulee pitää meistä riippumattomien seikkojen toteutumista kokonaan edeltäkäsin määrättynä ja muuttamattomana, jotta halumme ei niihin kohdistuisi, ei meidän siltä pidä jättää punnitsematta niitä perusteita, joiden nojalla niitä saattaa enemmän tai vähemmän toivoa, jotta niistä saisimme ohjeita toiminnallemme. Jos meillä esim. olisi jotakin toimitettavaa paikassa, jonne saattaisimme mennä kahta eri tietä pitkin, joista toinen tavallisesti olisi paljon turvallisempi kuin toinen, ja jos kaitselmus olisi määrännyt, että meiltä tuota turvallista tietä kulkiessamme varastettaisiin rahamme, ja jos päinvastoin toista tietä astuessamme vaaratta saapuisimme perille, niin ei meidän siltä pidä olla välinpitämättömät tiemme valinnasta, eikä turvautua kaitselmuksen päätöksen muuttamattomuuteen ja välttämättömyyteen. Sillä järki vaatii, että valitsemme sen tien, joka tavallisesti on turvallisempi; ja meidän tulee olla tyytyväiset siihen, että valitsimme tämän tien, vaikka meille onkin tapahtunut vahinko sitä astuessamme. Sillä tämä vahinko on ollut meille välttämätön, eikä meillä siis ole ollenkaan syytä toivoa, että olisimme sen välttäneet, vaan tulee meidän toimia paraan tietomme mukaisesti; kuten luulen silloin tehneemmekin. Jos näin totutamme itseämme erottamaan välttämättömyyden onnesta, on varmaa, että helposti totumme ohjaamaan halujamme siten, että ne aina saattavat tuottaa meille täyden tyydytyksen siinä määrässä, kuin niiden toteuttaminen on yksinomaan meistä riippuvainen.

47. Sielun sisäisistä kiihotuksista.

Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta. Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua, saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin, että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas, ett’eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää. Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista muista mielenliikutuksista.

148. Hyveen harjottaminen on paras lääke mielenliikutuksia vastaan.

Kuta läheisemmin mainittu sisäinen mielenkiihotus meitä koskee, sitä suurempi vaikutusvalta sillä on meihin kuin siitä eroavilla tai sen sukuisilla mielenliikutuksilla, ja sitä suuremmassa määrässä on varmaa, ett’eivät mitkään ulkoa tulevat häiriöt voi sielua vahingottaa, jos sillä vain on tarpeeksi sisällistä tyytyväisyyttä. Päinvastoin nämät häiriöt kohottavat sielun iloa, koska se huomaa, ett’eivät ne voi olla sille vahingolliset ja koska se täten oppii tuntemaan etevyytensä. Saavuttaakseen tällaisen sisällisen tyytyväisyyden, tulee sielun tarkasti noudattaa hyvettä. Sillä jos joku on niin elänyt ett’ei hänen omatuntonsa soimaa häntä siitä, että hän olisi jättänyt täyttämättä niitä tekoja, joita hän on paraina pitänyt (tällainen hyvä omatunto on juuri tulos hyveen noudattamisesta), tuntee hän siitä tyydytystä, joka on kyllin voimakas saattamaan hänet niin onnelliseksi, ett’eivät mielenliikutuksien rajuimmatkaan puuskaukset koskaan voi häiritä hänen sielunsa rauhaa.

KOLMAS OSA.

Erityisistä mielenliikutuksista.

149. Kunnioituksesta ja halveksimisesta.

Selitettyäni kuusi alkuperäistä mielenliikutusta, jotka ovat ikäänkuin sukuja, joiden lajeja kaikki muut ovat, käsittelen tässä lyhyesti muiden omituisuuksia ja noudatan samaa järjestystä, jossa olen edelliset maininnut. Ensimäiset ovat kunnioitus ja halveksiminen. Tosin niillä tavallisesti tarkoitetaan ainoastaan mielenliikutuksesta vapaita mielipiteitä jonkun asian arvon suhteen. Mutta näistä mielipiteistä syntyy usein mielenliikutuksia, joille ei ole annettu erityistä nimeä, ja sentähden katson yllämainittujen nimityksien niille sopivan. Kunnioitus, ollessaan mielenliikutus, on sielun taipumus kuvitella jonkun seikan arvoa, jonka taipumuksen erityinen elonhengekkeiden liike synnyttää. Ne näet silloin johtuvat aivoihin siten, että ne vahvistavat tätä varten välttämättömiä mielteitä. Se mielenliikutus, jota kutsun halveksimiseksi, on taaskin sielun taipumus tarkastaa huomionsa esineen halpamaisuutta tai vähäpätöisyyttä, ja sen taipumuksen synnyttävät sellaiset elonhengekkeiden liikkeet, jotka vahvistavat tämän vähäpätöisyyden herättämää miellettä.

150. Nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja.

Tämän vuoksi nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja. Ell’emme ihmettele jonkun esineen suuruutta emmekä sen pienuutta, emme välitä siitä enempää, kuin mitä järkemme neuvoo meitä tekemään, ja kunnioitamme tai halveksimme sitä silloin mielenliikutuksetta. Vaikka rakkaus usein meissä synnyttää kunnioitusta ja viha halveksimista, ei tämä kuitenkaan ole yleistä, ja se johtuu yksinomaan siitä, että ollaan enemmän tai vähemmän taipuvaisia tarkkaamaan jonkun seikan suuruutta tai pienuutta, riippuen siitä, missä määrässä siihen ollaan kiintyneitä.

151. Kunnioitus ja halveksiminen ovat tuntuvammat, kun ne kohdistuvat itseemme.

Näiden kahden mielenliikutuksen esineet saattavat yleensä olla sangen monenlaiset, mutta tuntuvimmat ne ovat kohdistuessaan meihin itseemme, s. o. kun kunnioitamme tai halveksimme omia tekojamme. Ja niitä synnyttävien elonhengekkeiden liikkeet ovat silloin niin ilmeiset, että ne muuttavat kasvojen ilmeet, ruumiinliikkeet, käynnin ja yleensä koko toimintatavan niissä henkilöissä, joilla on itsestään tavallista parempi tai huonompi ajatus.

152. Minkä nojalla saatamme kunnioittaa itseämme.

Koska viisauden päätunnusmerkkejä on tieto siitä, minkä asian nojalla kunkin tulee kunnioittaa tai halveksia itseään, tahdon tässä mainita minun mielipiteeni. En huomaa muuta kuin yhden seikan, joka oikeuttaa meitä kunnioittamaan itseämme, ja se on vapaan tahtomme oikea käyttäminen ja halujemme hillitsemisvalta. Sillä ainoastaan niiden tekojen nojalla, jotka ovat riippuvaiset vapaasta tahdostamme, meitä voidaan kiittää tai moittia. Tämä vapaa tahto tekee ihmisen jossakin määrin Jumalan kaltaiseksi, saattaen ihmisen omaksi valtijakseen, ell’ei hän pelkurimaisesti menetä saamiansa oikeuksia.

153. Minkälaatuinen jalomielisyys on.

Luulen oikean jalomielisyyden, joka saattaa ihmistä kunnioittamaan itseään niin suuresti kuin on luvallista, olevan ensiksi siinä tiedossa, ett’ei ihminen todellisesti omista mitään muuta kuin tämän vapaan tahdon, ja ett’ei häntä saata kiittää muusta kuin sen hyvästä, eikä moittia muusta kuin sen pahasta käyttämisestä; toiseksi siinä, että ihminen on päättänyt lujasti ja pysyväisesti hyvin käyttää tahtoansa. Tällä tarkoitan, että hän on lujasti päättänyt olla koskaan laiminlyömättä niiden tekojen täyttämistä, joita hän pitää paraina; tämä on toisin sanoin hyveen täydellistä noudattamista.

154. Jalomielisyys estää muita halveksimasta.

Ne, joilla on tämä tieto ja tämä tunne itsestään, tajuavat helposti, että se saattaa olla myös jokaisella toisella, koska jalomielisyys on tunne, joka on kokonaan riippumaton muista. Sentähden jalomieliset ihmiset eivät halveksi ketään. Ja vaikka he usein näkevätkin toisten toimivan pahoin ja siten paljastavan heikkoutensa, ovat he taipuvaisemmat puolustamaan kuin moittimaan heitä sekä luulemaan, että nuo toiset ennemmin tiedon kuin hyvän tahdon puutteessa ovat pahoin toimineet. Jalomieliset henkilöt eivät liioin pidä itseänsä halvempina niitä, joilla on enemmän omaisuutta tai kunniaa, ei edes niitä, jotka ovat nerokkaammat, oppineemmat, kauniimmat tai jotka ovat missä muussa suhteessa tahansa heitä etevämmät. Mutta he eivät myöskään aseta itseänsä korkeammalle niitä henkilöitä, joita etevämmät he ovat, koska kaikki muut etevyydet heidän mielestään ovat sangen vähänarvoiset verrattuina hyvään tahtoon, jonka nojalla yksistään he itseään kunnioittavat ja jota edellyttävät olevaksi tai ainakin mahdolliseksi jokaisessa ihmisessä.

155. Minkälaatuinen hyveinen nöyryys on.

Kaikkein jalomielisimmät henkilöt tavallisesti ovat kaikkein nöyrimmät. Hyveinen nöyryys on vain siinä, että ajattelemme luonteemme heikkoutta ja ett’eivät ennen tekemämme pahat teot tai ne, jotka vielä tulevaisuudessa saatamme tehdä, ole vähäisemmät kuin muiden pahat teot. Tämä ajatus on syynä siihen, ett’emme pidä itseämme muita parempina, ja että oletamme muiden, koska he omistavat vapaan tahdon kuten mekin, käyttävän sitä yhtä hyvin.

156. Jalomielisyyden ominaisuudet ja sen tarjoama parannuskeino kaikkia mielen liikutuksien tuottamia häiriöitä vastaan.

Ne henkilöt, joilla on näin jalo mieli, ovat luonnostaan halukkaat toteuttamaan suuria tekoja; kuitenkaan eivät he ryhdy mihinkään, johon eivät tiedä kykenevänsä. Koska he pitävät jalompana hyvän tekemistä muille ja ennemmin syrjäyttävät oman etunsa, ovat he aina kohteliaat, ystävälliset sekä valmiit tekemään palvelusta jokaiselle. Tämän ohella he hillitsevät täydellisesti mielenliikutuksiaan, etenkin halujaan ja kateutta, koska eivät pidä mitään sellaista seikkaa, jonka saavuttaminen ei ole heidän tahdostaan riippuvainen, tarpeeksi arvokkaana sitä halutakseen. He eivät liioin vihaa ketään, koska kunnioittavat kaikkia. He ovat vapaat pelosta, koska heidän tietoisuutensa omasta hyveestään tekee heidät levollisiksi. Lopuksi he eivät vihastu, koska eivät pidä suuriarvoisina niitä tekoja, jotka ovat riippuvaiset toisen tahdosta, eivätkä koskaan anna vihollisilleen sitä etua, että tunnustaisivat itsensä heidän loukkaamikseen.

157. Ylpeydestä.

Kaikki ne, jotka mistä muusta syystä tahansa saavat korkean ajatuksen itsestään, eivät ole todellisesti jalomieliset, vaan ylpeät. Ylpeys on aina pahe, ja sitä suurempi, kuta vähemmän pätevä se syy on, jonka nojalla ylpeillään. Pahin ylpeyden laji on se, joka ei perustu mihinkään syyhyn. Arveluttavaa tässä näet on, että tiedetään saavutetun kiitoksen olevan ansaitsematonta ja ett’ei ansioon yleensä panna mitään arvoa; ja koska kunnian arvellaan olevan yksinomaan anastamisen kautta saavutettavissa, luullaan niillä olevan enimmin kunniaa, jotka sitä suurimmassa määrässä itselleen anastavat. Tämä pahe on niin järjetön ja nurinkurinen, että vaivoin luulisin kenenkään tekevän itsensä siihen syypääksi, ell’ei ketään syyttä ylistettäisi. Mutta imartelu on niin yleinen, että mitä puutteellisinkin henkilö usein niittää kiitosta seikoista, jotka eivät ansaitse mitään kiitosta, vaan pikemmin moitetta. Sentähden hyvin tietämättömät ja typerät henkilöt joutuvat tämäntapaisen ylpeyden valtoihin.

158. Ylpeyden vaikutukset ovat päinvastaiset jalomielisyyden vaikutuksille.

Jos se syy, johon itsekunnioitus perustuu, on mikä muu tahansa kuin tietoisuus vapaan tahdon hyvästä käyttämisestä, josta jalomielisyys syntyy, herättää tämä syy aina hyvin moitittavan ylpeyden, joka niin suuresti eroaa täydellisestä jalomielisyydestä, että sillä on vallan päinvastaiset vaikutukset. Sillä kaikkia muita hyviä seikkoja, kuten nerokkaisuutta, kauneutta, rikkauksia, kunniaa j. n. e. tavallisesti pidetään sitä suuremmassa arvossa, kuta harvempi henkilö ne omistaa, ja useimpia niistä ei voida lahjoittaa muille. Sentähden ylpeät henkilöt koettavat alentaa kaikkia muita ihmisiä; ja koska he ovat halujensa orjia, on heidän mielensä alati vihan, kateuden ja suuttumuksen kiihottamana.

159. Väärästä nöyryydestä.

Matelevaisuus eli väärä nöyryys johtuu pääasiallisesti siitä, että joku henkilö tuntee itsessään heikkoutta ja epäröimistä; tämä saattaa hänet, tahdon täydellistä vapaata käyttämistä kaipaavan tavoin, toimittamaan tekoja, joita hän varmaan tietää jälestäpäin katuvansa. Lisäksi se syntyy siitä, ettei luulla voitavan tulla omin voimin toimeen eikä voitavan olla vailla useita muista riippuvaisia seikkoja. Täten se on suorastaan päinvastainen jalomielisyydelle. Usein ovatkin sangen matelevat henkilöt mitä röyhkeimmät ja kopeimmat, kun sitävastoin jalomielisimmät ovat mitä vaatimattomimmat ja nöyrimmät. Ne, joilla on voimakas ja jalomielinen luonne, eivät muutu mielialaltaan, kohdatkoon heitä onni tai onnettomuus; heikot ja alhaiset luonteet taaskin ovat kokonaan olojen ohjattavina; onnessa he pöyhkeilevät ja vastoinkäymisessä lannistuvat. Lisäksi he häpeällisesti nöyrtyvät niiden henkilöiden edessä, joilta odottavat jotakin hyvää, ja samaan aikaan he julkeasti parjaavat niitä, joiden puolelta eivät toivo eivätkä pelkää mitään.

160. Näitä mielenliikutuksia synnyttävistä elonhengekkeiden liikkeistä.

Huomaamme helposti, ett’eivät ylpeys ja matelevaisuus ainoastaan ole paheita vaan myöskin mielenliikutuksia; sillä niiden aikaansaama sielun kiihotustila näkyy selvästi ulkonaisesti niissä, jotka joku äkillinen tapahtuma joko saattaa pöyhkeiksi tai masentuneiksi. Sitävastoin saattaa epäillä, voivatko jalomielisyys ja nöyryys, jotka ovat hyveitä, myöskin olla mielenliikutuksia, koska niiden aikaansaamat liikkeet vähemmin näkyvät ja koska hyve nähtävästi ei ole samassa määrässä mielenliikutuksen sukua kuin pahe. Kuitenkin luulen, että sama elonhengekkeiden liike, joka vahvistaa sellaista ajatusta, jolla on paha perustus, yhtä hyvin saattaa vahvistaa sellaista ajatusta, jonka perustus on hyvä. Ja koska ylpeys ja jalomielisyys vain ovat siinä, että jollakin henkilöllä on hyvä ajatus itsestään, eroten vain siinä, että edellinen on aiheetonta itsensä etevänäpitämistä, jälkimäinen aiheutettua, luulen niiden olevan saman mielenliikutuksen luontoisia, nimittäin sen, joka syntyy ihmettelyn-, ilon- ja rakkaudensekaisista tunteista sekä sellaisista mainituista tunteista, joita tunnemme itseämme, että sellaisista, joita tunnemme kunnioituksemme esinettä kohtaan. Päinvastoin nöyryyttä herättävä mielenkiihotus, joko hyveellinen tai paheellinen, on syntynyt ihmettelyn-, surun- ja itsensärakastamisen-sekaisista tunteista, joihin liittyy omien vikojen herättämä viha, joiden vuoksi itseämme ylenkatsomme. Näiden koko erotus johtuu siitä, että ihmettelyllä on kaksi ominaisuutta. Ensimäinen on se, että hämmästys saattaa tunteen voimakkaaksi heti alusta pitäen, ja toinen on se, että tunne on jatkuvasti tasainen, s. o. että elonhenget jatkuvasti liikkuvat samaan tapaan aivoissa. Näistä ominaisuuksista ilmenee edellinen paljon useammin ylpeydessä ja matelevaisuudessa kuin jalomielisyydessä ja nöyryydessä, joissa kahdessa viimeksimainitussa taaskin jälkimäinen ominaisuus taajemmin ilmenee. Syy tähän on se, että pahe tavallisesti syntyy tietämättömyydestä, ja että ne, jotka vähimmin tuntevat itseänsä, ovat enimmin taipuvaiset ylpeilemään ja matelemaan. Sillä jokainen heidän kohtaamansa uusi seikka hämmästyttää heitä; he ihailevat itseään, jos omistavat itselleen ihmettelynsä aiheen ja kunnioittavat itseään, jos tuo seikka on heidän arvolleen edullinen; he ylenkatsovat itseään, jos se on heidän arvoansa alentava. Mutta koska ylpeyttä herättänyttä seikkaa usein seuraa nöyryyttävä seikka, on heidän mielenliikutuksiensa kulku vaihteleva. Jalomielisyys päinvastoin ei ole missään suhteessa ristiriitainen hyveellisen nöyryyden kanssa, eikä se muuten ole muuttuvainen, jonka vuoksi sen liikkeet ovat varmat, pysyväiset ja aina samanlaiset. Mutta ne eivät juuri synny hämmästyksestä, koska ne, jotka siten itseänsä kunnioittavat, varsin hyvin tuntevat tämän itsekunnioituksen syyt. Kuitenkin nämät syyt (nimittäin toimivan henkilön vapaan tahdon käyttämisvalta, joka herättää itsekunnioitusta, ja saman henkilön heikkoudet, jotka estävät häntä kunnioittamasta itseään liiaksi) ovat niin ihmeelliset, että ne joka kerta, kun niitä uudelleen kuvitellaan mielessä, herättävät uutta ihmettelyä.

161. Miten jalomielisyys on saavutettavissa.

On huomattava, että ne ominaisuudet, joita tavallisesti kutsutaan hyveiksi, ovat sielun tottumuksia, jotka herättävät siinä erityisiä ajatuksia. Nämät tosin ovat erilaiset kuin nuo tottumukset, mutta saattavat kuitenkin synnyttää noita tottumuksia tai puolestaan olla niiden synnyttämät. Sielu yksinään saattaa myös synnyttää näitä ajatuksia, mutta useimmiten joku elonhengekkeiden liike niitä vahvistaa, ja silloin ne ovat hyveisiä tekoja ja samalla mielenliikutuksia. Jos kohta ei hyväluontoinen taipumus vahvista mitään hyvettä niin suuresti kuin yksistään omaan arvoon perustuvaa itsekunnioitusta, ja vaikka onkin hyvin luultavaa, ett’eivät kaikki ne sielut, jotka Jumala yhdistää inhimillisiin ruumiisiin, ole yhtä jalot ja voimakkaat (jonka vuoksi olen kutsunut tätä hyvettä jalomielisyydeksi tavallisen kielenkäytännön mukaisesti, enkä ylevämielisyydeksi, joksi sitä tavallisesti sanotaan järjestelmissä, joissa se on vähän tunnettu) on kuitenkin varmaa, että hyvä opetus suuressa määrin parantaa syntymästä polveutuvia vikoja. Ja jos usein tarkastamme vapaan tahdon luontoa sekä otamme huomioon, kuinka paljon etua saavutamme sitä oikein käyttämällä ja kuinka toiselta puolen ne huolet, jotka vaivaavat kunnianhimoisia, ovat turhamaiset ja hyödyttömät, sopii meidän ruveta kiihkeästi halajamaan jalomielisyyttä ja sitten omistaa se hyveenä. Sillä se on ikäänkuin kaikkien muiden hyveiden avain sekä yleinen parannuskeino kaikkia mielenliikutuksien aikaansaamia häiriöitä vastaan. Tämän tähden nämät mietteet ansaitsevat erityistä huomiota.

162. Jumaloitseminen.

Jumaloitseminen eli ylevä kunnioitus on siinä, ett’ei sielu ainoastaan ole taipuvainen kunnioittamaan jotakin esinettä, vaan myös antautumaan sen vallan alaiseksi jonkunmoisella pelon tunteella, saattaakseen sen itselleen suopeaksi. Jumaloimme siis vain vapaita olentoja, joiden luulemme kykenevän tekemään meille hyvää tai pahaa, tietämättä kumpaa ne tekevät. Sillä tunnemme rakkautta tai hartaudellista kunnioitusta niitä kohtaan, joilta toivomme vain hyvää, ja vihaa niitä vastaan, joilta odotamme yksinomaan pahaa. Ell’emme pidä sitä syytä, joka aikaansaa tämän hyvän tai pahan, vapaana, emme alistu siihen, saattaaksemme sen suopeaksi. Niinpä pakanat, jumaloidessaan metsiä, lähteitä tai vuoria, eivät itse teossa palvelleet näitä elottomia esineitä, vaan niitä jumaluuksia, joiden luulivat hallitsevan niitä. Ne elonhengekkeiden liikkeet, jotka aikaansaavat jumaloitsemisen tunteen ovat syntyneet ihmettelyä ja pelkoa synnyttävien liikkeiden yhtymästä. Viimeksimainitusta mielenliikutuksesta puhun myöhemmin.

163. Ylenkatseesta.

Se, mitä kutsun ylenkatseeksi, on sielun taipumus halveksimaan jotakin vapaata syytä, jota se tosin pitää luonnostaan kykenevänä tekemään meille joko hyvää tai pahaa, mutta joka kuitenkin on meitä niin paljon alhaisempi, ett’ei se meille voi tehdä kumpaakaan. Sitä synnyttävä elonhengekkeiden liike on tulos ihmettelyä ja turvallisuutta tai uskaliaisuutta aikaansaavien liikkeiden yhtymästä.

164. Näiden kahden mielenliikutuksen tuottama hyöty ja vahinko.

Jalomielisyys määrää näiden kahden mielenliikutuksen aiheuttaman hyödyn, heikot hengenlahjat ja halpamielisyys niiden tuottaman vahingon. Kuta ylevämpi ja jalompi sielu jollakin henkilöllä on, sitä taipuvaisempi hän on myöntämään jokaiselle sen, mikä hänelle on tuleva. Tällainen henkilö ei ainoastaan tunne syvää nöyryyttä Jumalan edessä, vaan myöntää myös ilman vastahakoisuutta ihmisille kaiken sen kunnian ja kunnioituksen, joka heille on tuleva, kullekin arvonsa ja ansionsa mukaan, eikä hän halveksi muuta kuin pahetta. Mutta ne päinvastoin, joilla on alhainen ja vähälahjainen henki, ovat valmiit liioittelemaan, välistä kunnioittaen ja peläten seikkoja, jotka ansaitsevat vain halveksimista, toiste taas röyhkeästi ylenkatsoen sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mitä suurinta kunnioitusta. He siirtyvät usein ylen nopeasti äärimäisestä jumalattomuudesta taikauskoon ja sitten taikauskosta jumalattomuuteen, eikä ole yhtään pahetta eikä sielun häiriötilaa, jonka alaisiksi he eivät joutuisi.

165. Toivosta ja pelosta.

Toivo on siinä, että sielu olettaa saavuttavansa haluamansa esineen, ja sen aikaansaa erityinen elonhengekkeiden liike, nimittäin iloa ja halua synnyttävien liikkeiden tulos. Pelko taas on toisenlainen sieluntila, jonka alaisena ollessaan sielu olettaa, ett’ei halun esine ole saavutettavissa. Vaikka nämät kaksi mielenliikutusta ovat toisilleen päinvastaiset, saatamme kuitenkin tuntea niitä samalla kertaa, koska näet yhdenaikuisesti kuvittelemme eri perusteita, joista toiset saattavat arvelemaan toivotun esineen saavuttamista helpoksi, toiset vaikeaksi.

166. Levollisuudesta ja epätoivosta.

Ei kumpikaan edellisessä pykälässä mainituista mielenliikutuksista seuraa halua, jättämättä sijaa toiselle. Jos näet toivo on niin vahva, että se kokonaan karkottaa pelon, muuttuu se luonnoltaan, ja silloin sitä kutsutaan levollisuudeksi tai varmuudeksi. Ja vaikka olemme varmat siitä, että saavutamme halumme esineen, mutta kuitenkin jatkuvasti haluamme sen toteutumista, ei meitä enää kiihota halun mielenliikutus, joka saattoi sitä ennen levottomasti tavoittelemaan sen esinettä. Samoin pelko, ollessaan niin suuri, että se riistää kaiken toivon mahdollisuuden, muuttuu epätoivoksi. Ja tämä epätoivo, joka saattaa kuvittelemaan toivon esinettä mahdottomaksi, tukahuttaa kokonaan halun, joka tavoittelee yksinomaan sellaista joka on mahdollista.

167. Mustasukkaisuudesta.

Mustasukkaisuus on pelon laji, joka johtuu siitä, että halutaan jonkun hyvän seikan pysyvää omistamista. Se ei niin paljon perustu niiden näkökohtien voimaan, jotka panevat luulemaan, että tuon hyvän saattaa menettää, kuin tämän hyvän suureen arvossapitämiseen. Sentähden tutkitaan pienimmätkin epäilyksen aiheet, joita pidetään tärkeinä perusteina.

168. Missä suhteessa tämä mielenliikutus saattaa olla hyvä.

Koska meidän tulee huolellisemmin säilyttää arvokkaita kuin vähemmän arvoisia seikkoja, saattaa tämä mielenliikutus muutamissa tiloissa olla oikea ja hyvä. Siis esim. joku johtava henkilö, jolla on tärkeä asema, on oikeutettu olemaan mustasukkainen[1] sen suhteen, s. o. olemaan epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka saattaisi sitä uhata. Kunniallista naista ei liioin moitita siitä, että hän on mustasukkainen kunniansa suhteen; silloin hän näet ei yksistään itse karta väärin menettelemistä vaan välttää vähimmätkin syyt, jotka aiheuttavat panettelua.

[1] Tässä Descartes, poiketen tavallisesta kielenkäytännöstä, ulotuttaa käsitteen mustasukkainen moralin alalle oikeutetun omistusvallan puolustamisen muodossa. Suom. huom.

169. Missä suhteessa mustasukkaisuus on moitittava.

Päivastoin pilkataan saituria, joka on mustasukkainen aarteestaan, s. o. joka sitä itarasti katselee, eikä koskaan tahdo poistua sen luota peläten, että se häneltä riistettäisiin. Sillä raha ei ansaitse näin huolellista vartioimista. Myöskin ylenkatsomme miestä, joka on mustasukkainen vaimolleen, koska tämä osottaa, ett’ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, ja että hänellä on huono ajatus itsestään tai vaimostaan. Sanoin, ett’ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, sillä jos hän häntä todella rakastaisi, ei hän olisi taipuvainen häntä epäilemään. Mutta hän ei varsinaisesti rakastakaan vaimoaan, vaan ainoastaan hänen ehdotonta omistamistaan, jota hän pitää hyvänä seikkana; eikä tuollainen mies pelkäisi menettävänsä tätä hyvää seikkaa, ellei hän pitäisi itseänsä sitä ansaitsemattomana tai vaimoansa uskottomana. Muuten tämä mielenliikutus perustuu vain epäilykseen ja epäluuloon; sillä jonkun pahan välttäminen, kun on syytä sitä pelätä, ei ole mustasukkaisuutta.

170. Epäröimisestä.

Epäröiminen on myöskin pelon laji, joka pidättää sielua ikäänkuin horjuvassa tilassa useiden tekojen välillä, joihin se saattaisi ryhtyä, eikä siis pane sitä ryhtymään yhteenkään niistä. Sielulla on siis valitsemisen aikaa ennenkuin se tekee päätöksen, ja tässä suhteessa epäröiminen on hyvä. Mutta jos sitä kestää liian kauan ja kun se kuluttaa punnitsemiseen sen ajan, joka tarvittaisiin toimimiseen, on se kovin vahingollinen. Sanoin sitä pelon lajiksi, vaikka saattaa tapahtua niinkin, että sellaisten seikkojen valinnan tarjoutuessa, jotka näyttävät vallan yhtä hyviltä, pysytään epävarmana ja epäröivänä oltaessa vapaana kaikesta pelosta. Tällainen epäröiminen näet on ainoastaan esiintyneen ulkoseikan aiheuttama, eikä minkään elonhengekkeiden liikkeen synnyttämä. Sentähden se ei ole mikään mielenliikutus, ell’ei väärän valinnan pelko lisää epävarmuutta. Mutta tämä pelko on niin tavallinen ja niin suuri muutamissa henkilöissä, että se silloinkin, kun ei ole mitään valittavana ja kun vain on yksi seikka tehtävänä tai tekemättä jätettävänä, pidättää epäröimiseen taipuvaista henkilöä toimimasta ja saattaa hänet turhaan hakemaan toisia toiminnan mahdollisuuksia. Tämä on liiallista epäröimistä, joka johtuu ylenmääräisestä halusta toimia hyvin sekä heikosta ymmärryksestä, joka ei kykene omistamaan selviä ja tarkkoja käsitteitä, vaan paljon sekavia. Parannuskeino tätä liiallisuutta vastaan on se, että totutaan muodostamaan varmoja ja määrätyitä arvosteluja kaikista esiintyneistä seikoista sekä uskomaan, että se aina täyttää velvollisuutensa, joka toimii paraan tietonsa mukaan, vaikkapa tämä tieto olisikin hyvin puutteellinen.

171. Rohkeudesta ja uskaliaisuudesta.

Rohkeus, kun se on mielenliikutus, eikä luontainen tottumus tai taipumus, on jonkunmoinen hehku tai kiihotus, joka saattaa sielun pontevasti toimimaan toteuttaakseen tahtomisensa esineitä, olkoot ne sitten minkälaatuiset tahansa. Uskaliaisuus on sellainen rohkeuden laji, joka taivuttaa sielun toteuttamaan mitä vaikeimpia yrityksiä.

172. Kilpailusta.

Kilpailu on myöskin rohkeuden laji, vaikka toisessa merkityksessä. Rohkeutta näet saattaa pitää sukuna, joka jakautuu yhtä moneen lajiin, kuin sillä on eri esineitä ja samoin yhtä moneen toisenlaiseen lajiin, kuin sillä on syitä. Rohkeus varsinaisesti kuuluu edelliseen luokkaan, kilpailu jälkimäiseen. Viimeksimainittu on vain hehku, joka saattaa sielun ryhtymään yrityksiin, joiden se toivoo onnistuvan, koska se on huomannut senlaisten onnistuvan muille; se on siis senlainen rohkeuden laji, jonka ulkonainen syy on esimerkki. Sanoin ulkonainen syy, koska sitäpaitsi täytyy olla sisällinenkin, joka on siinä ruumiin laadussa, joka vaikuttaa, että halu ja toivo voimakkaammin ajavat veren paljoutta sydämeen, kuin mitä pelko tai epätoivo estävät sitä sinne virtaamasta.

173. Miten uskaliaisuus on riippuvainen toivosta.

Vaikka uskaliaisuuden esineenä on vaikeus, joka tavallisesti aiheuttaa pelkoa jopa epätoivoakin, niin että vaikeimmissa ja epätoivoisimmissa yrityksissä suurin rohkeus ja uskaliaisuus tulee ilmi, on kuitenkin tärkeätä, että sellaisiin yrityksiin antautuva toivoo tai on varma, että hän on saavuttava pyrkimyksensä tarkoituksen, jotta hän saattaisi pontevasti vastustaa kohtaamiansa vaikeuksia. Mutta tämä tarkoitus on erilainen kuin uskaliaisuuden esine; emme näet yhtä haavaa saata olla varmat ja epätoivoiset jonkin seikan suhteen. Kun esim. Decius’et syöksyivät keskelle vihollisia siten suistuen varman surman suuhun, oli heidän uskaliaisuutensa esineenä henkensä suojelemisen vaikeus tässä yrityksessä. Sen onnistumisen suhteen he olivat kokonaan epätoivoiset, sillä he tiesivät, että varma kuolema heitä odotti. Mutta heidän uskaliaan tekonsa tarkoitus oli se, että he tahtoivat tämän esimerkin kautta rohkaista soturien mieltä ja siten tuottaa heille sen voiton, jota he toivoivat. Heidän tarkoituksensa saattoi myös olla kuuluisuuden saavuttaminen jälkimaailman silmissä, ja siitä he olivat varmat.

174. Raukkamaisuudesta ja pelosta.

Raukkamaisuus on rohkeuden suora vastakohta; se johtuu heikkoudesta tai kylmyydestä, joka estää sielua toteuttamasta sellaista, jonka se vapaana tästä mielenliikutuksesta toteuttaisi. Pelko tai kauhistus, joka on uskaliaisuuden vastakohta, ei synny yksistään kylmyydestä, vaan myöskin sielun häiriötilasta ja hämmästyksestä, joka riistää siltä voiman vastustaa vaarallisia seikkoja, joiden se luulee läheltä uhkaavan.

175. Raukkamaisuuden hyödyllinen puoli.

En saata luulla luonnon antaneen ihmisille mielenliikutuksia, jotka aina olisivat pahat, eivätkä koskaan hyvät ja tunnustettavat; mutta mitä viimeksimainitsemiini tulee, on minun hyvin vaikea löytää niiden tuottamaa hyötyä. Minusta näyttää vain siltä, kuin pelkurimaisuus olisi jossakin määrin hyödyllinen silloin, kun se vapauttaa jonkun henkilön huolista, joita jotkut todennäköiset perusteet olisivat saattaneet herättää, ell’eivät toiset varmemmat perusteet, jotka ovat osottaneet yrityksen hyödyttömyyttä, olisi tuossa henkilössä synnyttäneet pelkuruutta. Paitsi sitä, että se säästää sielulta nämät huolet, on se samalla hyödyllinen ruumiille, koska se hidastuttaa elonhengekkeiden liikettä ja siis estää voimien tuhlaamista. Mutta tavallisesti se on hyvin vahingollinen, koska se vierottaa pois tahdon hyödyllisistä teoista. Koska se johtuu riittävän toivon tai halun puutteesta, tulee sen, joka tahtoo parantua tästä pahasta, vain vahvistaa itsessään mainittua kahta mielenliikutusta.

176. Pelon merkityksestä.

Pelko ja kauhistus eivät mielestäni koskaan saata olla hyödylliset ja tunnustettavat. Ne eivät olekaan erityisiä mielenliikutuksia, vaan ainoastaan raukkamaisuuden, hämmästyksen ja arkuuden ylen suuri määrä, joka aina on paha, kuten toiselta puolen uskaliaisuus, ollen rohkeuden ylenpaltisuutta, aina on hyvä, jos vain sen tarkoitus on hyvä. Pelon pääsyy on äkillinen hämmästys, ja paras keino sitä vastaan on punnitseminen ja valmistautuminen kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka saattavat sitä aiheuttaa.

177. Tunnonvaivasta.

Tunnonvaiva on surun laji, joka johtuu siitä, että epäilemme tekevämme tai tehneemme jotakin, joka ei ole hyvää; se siis edellyttää välttämättömästi epäilystä. Sillä jos olisimme vallan varmat siitä, että se, johon aiomme ryhtyä, on pahaa, pidättäytyisimme sitä tekemästä, koska tahto kohdistuu ainoastaan sellaiseen, jossa näyttää olevan jotakin hyvää. Ja jos olemme varmat siitä, että tekemämme teko on huono, tunnemme siitä katumusta, emmekä pelkkää tunnonvaivaa. Tämän mielenliikutuksen merkitys on siinä, että se saattaa meitä tutkimaan, onko tekomme hyvä vai paha, sekä estää meitä sitä toiste tekemästä, ell’emme ole saavuttaneet sitä vakaumusta, että se on hyvä. Mutta koska se edellyttää pahaa, olisi parasta, ett’ei meidän koskaan tarvitsisi sitä kokea. Siitä saatamme vapautua samalla tavoin kuin epäröimisestä.

178. Ivasta.

Ilkkuminen tai iva on vihansekainen ilon laji, joka syntyy siitä, että huomataan jossakin henkilössä pieni vika, jonka ansainneena häntä pidetään. Vihan aiheuttaa tämä vika itse, ilon taas se seikka, että se huomataan henkilössä, jolle se on ansaittua. Jos tämä vika esiintyy odottamatta, synnyttää äkillinen ihmettely rehakan naurun, sen mukaisesti, mitä edellä olen naurun luonnosta maininnut. Mutta on välttämätöntä, että tämä vika on vähäinen; sillä jos se on suuri, ei pidetä toista sitä ansaitsevana, ell’ei ilkkujalla ole hyvin paha luonne tai ell’ei hän suuresti vihaa toista.

179. Miksi puutteellisimmat henkilöt tavallisesti ovat enimmin taipuvaiset ivaamaan.

Ne, joilla on joku näkyvä vamma, esim. ontuvat, silmäpuolet, kyttyräselkäiset tai ne, joita on kohdannut joku julkinen häpeä, ovat ivaamiseen erityisesti taipuvaiset. He näet tahtoisivat saattaa kaikki muut yhtä ikävään tilaan, ja ovat senvuoksi hyvin mielissään muille tapahtuvista onnettomuuksista, pitäen heitä niitä ansaitsevina.

180. Pilan hyödyllisyys.

Sävyisä pila on hyödyllinen, koska se saattaa paheet naurunalaisiksi, ilman että pilanlaskija itse niille nauraa tai osottaa mitään vihaa itse pilan kohtaamia henkilöitä vastaan. Se ei ole mikään mielenliikutus, vaan sellainen kelpo miehen ominaisuus, joka todistaa hilpeätä luonnetta ja mielen tyyneyttä. Nämät ovat hyveen merkkejä, ja usein ne myös todistavat henkistä taitavuutta, joka pilansa esineisiin osaa luoda hupaisan valon.

181. Naurun merkitys pilaa laskettaessa.

Ei ole moitittavaa, että nauramme kuullessamme muiden laskevan pilaa; jopa saattaisi olla vahinko, ell’emme sen johdosta nauraisi. Mutta itse laskiessamme pilaa, on sopivampaa pysyä nauramatta, jotta ei näyttäisi siltä, kuin olisimme omaan puheeseemme mieltyneet tai ihailisimme omaa kekseliäisyyttämme. Silloin näet pila miellyttää kuulijoita vielä enemmän.

182. Kateudesta.

Se, mitä tavallisesti kutsumme kateudeksi, on pahe eli senlaatuinen luonnon nurjuus muutamissa ihmisissä, joka saattaa heitä suuttumuksella katselemaan muille ihmisille tapahtuvaa hyvää. Tässä tarkoitan kuitenkin kateudella mielenliikutusta, joka ei aina ole paha. Ollen tällainen mielenliikutus, on se vihansekaista surua, joka johtuu siitä, että näemme hyvää tapahtuvan niille, joita pidämme sitä ansaitsevina. Tässä saattaa vain onnen tuottama hyvä tulla kysymykseen. Sillä mitä henkisiin jopa ruumiillisiinkin etevyyksiin tulee, jotka ihmiset ovat syntymästä saaneet, ovat ne kyllin ansaitut, koska Jumala ne on antanut, ennenkuin ihminen on kyennyt pahaa tekemään.

183. Missä suhteessa kateus on oikeutettu, missä väärä.

Jos onni tuottaa jollekin hyvää, jota hän ei todellakaan ansaitse, ja jos kateus meissä herää vain sentähden, että oikeutta rakastaen paheksumme sitä, ett’ei sitä ole noudatettu tuon hyvän jakamisessa, saattaa tällaista mielenintoa puolustaa, etenkin silloin kun kadehdittu hyvä on senlaatuista, että se sitä ansaitsemattoman kädessä voi muuttua pahaksi. Olettakaamme esim. että se on joku paikka, jota hän saattaa huonosti hoitaa, tai tehtävä, jonka hän saattaa pahoin suorittaa silloinkin, kun haluamme itsellemme mainittua etua, mutta kun muut, jotka sen omistavat ja sitä vähemmin ansaitsevat, estävät meitä sitä saavuttamasta, jolloin kateus kiihtyy, on se puolustettavissa, jos vain kateuteen yhtyvä viha kohdistuu yksinomaan siihen, että etu on ansaitsemattomalle annettu, eikä itse henkilöihin, jotka sen omistavat tai sen antavat. Mutta harvat henkilöt ovat niin oikeutta harrastavat ja jalomieliset, ett’eivät vihaisi niitä, jotka ennen heitä ovat saavuttaneet edun, jota ei voi jaella useammille, ja jota he olivat itselleen toivoneet, vaikkapa ne, joiden osaksi se on tullut, olisivat yhtä ansiokkaat tai ansiokkaammat kuin he itse. Enimmin tavallisesti kadehditaan mainetta; sillä vaikka toisten maine ei estä ketään itselleen sitä hankkimasta, saattaa se kuitenkin maineen saavuttamisen vaikeammaksi.

184. Mistä kadehtivien lyijynkarvainen ihoväri johtuu.

Ei mikään muu pahe ole niin vahingollinen ihmisonnelle kuin kateus. Sillä sen valtaamat henkilöt eivät ainoastaan itse tunne mielipahaa, vaan häiritsevät myös kaikin voimin toisten iloa. Heillä on tavallisesti lyijynkarvainen ihoväri, joka on sekoitus keltaisesta, mustasta ja hyytyneen veren väristä. Senvuoksi on kateus latinaksi livor. Tämä on vallan yhtäpitävää sen kanssa, mitä yllä on mainittu surun ja vihan aiheuttamasta verenliikkeestä. Vihan tunne näet panee maksan alaosasta tulevan keltaisen sapen kiertämään sydämestä valtimoja myöten kaikkiin laskimoihin. Laskimoveri kylmenee tämän kautta sekä virtaa tavallista hitaammin; tässä on riittävä syy siihen, että ihoväri muuttuu lyijynkarvaiseksi. Mutta koska sekä keltainen että musta sappi monesta muusta syystä saattaa tunkea laskimoihin, ja koska kateus ei pane sitä virtaamaan tarpeeksi suuressa määrässä, jotta ihon väri muuttuisi, ell’ei se ole hyvin kiihkeä ja pitkällinen, ei pitä luulla, että kaikki, joilla on tämä ihoväri, ovat kateelliset.

185. Säälistä.

Sääli on surun laji, johon on sekaantunut rakkautta ja myötätuntoisuutta niitä kohtaan, joiden huomataan olevan jonkun ansaitsemattoman kärsimyksen alaisina. Se on kateuden vastakohta esineeseensä nähden, ja ivan vastakohta erilaiseen käsittämistapaansa nähden.

186. Ken tuntee enimmin sääliä.

Se, joka tuntee olevansa hyvin heikko ja alttiina kohtalon kolhauksille, näyttää olevan herkempi tähän mielenliikutukseen kuin muut, koska hän kuvittelee muiden onnettomuutta mahdollisesti itselleen tapahtuvaksi. Ja sellainen henkilö tuntee sääliä pikemmin rakkaudesta itseensä kuin muihin.

187. Mitenkä sääli valtaa kaikkein jalomielisimpiä henkilöitä.

Eivät edes kaikkein jalomielisimmät ja kyvykkäimmät ihmiset voi olla tuntematta sääliä nähdessään toisten avuttomuuden ja kuullessaan heidän valituksensa, vaikka eivät itse pelkää niinkään pahan heitä kohtaavan ja vaikka asettuvat yli onnen vallan. Sillä jalomielisyydelle oleellista on myötätuntoisuus jokaista kohtaan. Mutta säälin herättämä suru ei ole katkera; se on, kuten teatterissa esitettyjen surullisten tapahtumien tuottama suru, enemmän ulkonainen ja aisteissa, kuin sielun sisällä, joka kuitenkin tuntee tyydytystä, tietäessään täyttävänsä velvollisuutensa näin sääliessään murheellisia. Säälin laadussa on se erotus, että rahvas säälii niitä, jotka valittavat, koska se pitää heidän kärsimystään hyvin raskaana, jotavastoin suurten miesten pääasiallinen säälin esine on valittavien heikkous, koska eivät pidä mitään onnettomuutta niin suurena kuin pelkurimaisuutta, joka estää nurkumatta kantamasta kärsimystä. He tosin vihaavat paheita, mutta eivät niitä henkilöitä, jotka niitä harjottavat, sillä heitä kohtaan tuntevat he ainoastaan sääliä.

188. Niistä, jotka eivät ollenkaan tunne sääliä.

Ainoastaan pahansuovat ja kateelliset henkilöt luonnostaan vihaavat kaikkia ihmisiä, ja ainoastaan ne ovat vailla säälintunteita, joilla on niin raaka luonne, tai jotka onni on siihen määrään sokaissut, tai onnettomuus saattanut epätoivoon, ett’eivät luule enää minkään onnettomuuden voivan heitä kohdata.

189. Miksi tämä mielenliikutus panee itkemään.

Huomatkaamme lopuksi, että tämä mielenliikutus hyvin helposti herättää kyyneleitä, koska rakkauden tunne sysää paljon verta sydämeen, josta on seurauksena, että silmät päästävät runsaasti höyryjä. Surun aiheuttama kylmyys hidastuttaa näiden höyryjen liikettä, joten ne muuttuvat kyyneleiksi, kuten edellä on selitetty.

190. Tunnonrauhasta.

Se tyydytyksen tunne, jota ne kokevat, jotka pysyvästi noudattavat hyvettä, on sielussa vakautunut tila, jota kutsumme omantunnon rauhaksi. Mutta se tunne, joka uudelleen herää juuri tehtyämme jonkun teon, jota pidämme hyvänä, on mielenliikutus, nimittäin ilon laji, jota pidän kaikista suloisimpana tunteena, koska sen syy on yksinomaan meistä itsestämme riippuvainen. Mutta jos tämän ilon syy ei ole oikeutettu, s. o. jos ne teot, jotka tuottavat suurta mielen tyydytystä, eivät ole suuriarvoiset tai jos ne lisäksi ovat hyljättävät, on tämä tunne naurettava ja synnyttää vain ylpeyttä ja hävytöntä julkeutta. Tämä huomataan etenkin niissä, jotka luullen olevansa hurskaita, itse teossa ovatkin vain tekopyhiä ja taikauskoisia, s. o. jotka sen tähden, että käyvät usein kirkossa, lukevat joukon rukouksia, leikkuuttavat tukkansa lyhyeksi, paastoavat ja antavat almuja, luulevat olevansa täydelliset ja kuvittelevat olevansa niin suuria Jumalan ystäviä, ett’eivät muka voi tehdä mitään, joka ei häntä miellyttäisi. Lisäksi he luulevat, että kaikki, mihin heidän intohimonsa heitä kehottaa, on oikeata innostusta, vaikka se usein saattaa heitä tekemään suurimpia rikoksia, joita ihminen yleensä voi tehdä, kuten esim. kavaltamaan vihollisille kaupunkeja, tappamaan ruhtinaita, kukistamaan kokonaisia kansoja, vain senvuoksi, ett’eivät he seuraa vakaumustaan.

191. Katumuksesta.

Katumus on tunnonrauhan vastakohta ja se on surua sen johdosta, että tiedämme tehneemme huonon teon. Se on hyvin katkera, koska yksinomaan itse olemme siihen syypäät. Siitä huolimatta se on sangen hyödyllinen, jos katumamme teko todella on huono, ja jos olemme tästä kokonaan tietoiset, koska se kehottaa meitä toimimaan paremmin vastedes. Usein heikot henget katuvat tekojaan, joiden huonoudesta eivät ole varmat. Ei muu kuin pelko tuota heille tätä luuloa, ja jos he olisivat toimineet päinvastaisella tavalla, katuisivat he samoin tätä tekoansa. Tämä on säälittävä heikkous, ja parannuskeino tässä suhteessa on sama kuin epäröimisessä.

192. Suosiosta.

Suosio on varsinaisesti sellainen toivomus, että kävisi hyvin sille henkilölle, jonka menestys on meille rakas. Tarkoitan, että hän on meille rakas ja on saavuttanut suosiomme sentähden, että hän on tehnyt jonkun hyvän teon. Olemme näet luonnostamme taipuvaiset pitämään niistä henkilöistä, jotka tekevät mielestämme hyviä tekoja, vaikka ne eivät tuotakaan meille mitään hyötyä. Suosio tässä merkityksessä on rakkauden, eikä halun laji, vaikka sen yhteydessä aina on se toivomus, että suosimallemme henkilölle hyvin kävisi. Se on tavallisesti yhdistynyt sääliin, koska jotakin henkilöä kohdannut onnettomuus saattaa meidät lähemmin ajattelemaan hänen ansioitansa.

193. Kiitollisuudesta.

Kiitollisuus on myöskin rakkauden laji, jonka meissä on herättänyt kiitollisuutemme esineenä oleva henkilö sellaisella teolla, jonka arvelemme tuottaneen meille jotakin hyvää, tai jolla luulemme hänen ainakin sitä tarkoittaneen. Sillä on siis sama sisällys kuin suosiolla ja vielä suuremmassa määrässä, koska sen on aiheuttanut meitä koskeva seikka, jota tahdomme palkita. Sentähden se onkin voimakkaampi etenkin niissä hengissä, joissa on vähänkin ylevyyttä ja jalomielisyyttä.

194. Kiittämättömyydestä.

Kiittämättömyys ei ole mielenliikutus, sillä luonto ei ole laatinut ihmisruumiiseen mitään sellaista elonhengekkeiden liikettä, joka sitä synnyttäisi. Se on vain pahe, joka on kiitollisuuden suora vastakohta, koska kiitollisuus aina on hyveellinen ja yhteiskunnan tärkeimpiä yhdyssiteitä. Sentähden tämä pahe esiintyy ainoastaan raakaluonteisissa ja hyvin röyhkeissä ihmisissä, jotka pitävät kaikkea sitä hyvää, mikä heille tehdään, velvollisuuden vaatimana. Sitä tavataan myöskin typerissä, jotka eivät ollenkaan punnitse sitä hyvää, jota muut heille tekevät, tai heikoissa ja kelvottomissa, jotka tuntien kykenemättömyytensä ja tarpeensa, halpamaisesti pyytävät toisilta apua ja, sen heiltä saavutettuaan, vihaavat heitä, koska eivät tahdo tehdä heille samanlaista palvelusta tai koska tietävät olevansa siihen kykenemättömät. He kuvittelevat kaikkien muiden olevan yhtä helposti lahjottavissa kuin he itse ovat ja luulevat pettäneensä hyväntekijöitään, koska eivät arvele kenenkään tekevän hyvää toivomatta siitä palkkaa.

195. Paheksumisesta.

Paheksuminen on vihan tai inhon laji, jota luonnostamme tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, olkoon se minkälaatuista tahansa. Siihen on usein sekaantunut kateutta tai sääliä. Mutta sillä on kuitenkin vallan erilainen esine. Sillä paheksumme vain sellaisia henkilöitä, jotka tekevät hyvää tai pahaa niille, jotka eivät ole sitä ansainneet; mutta kadehdimme niitä, joiden osaksi tämä hyvä tulee, ja säälimme niitä, joita tämä paha kohtaa. Se tekee jossakin määrin pahan teon, joka omistaa jonkun hyvän, jota hän ei ole ansainnut. Tämän vuoksi lienevät Aristoteles ja hänen oppilaansa, jotka pitivät kateutta aina paheena, kutsuneet tätä sen erityistä lajia, joka ei ole paheellinen, paheksumiseksi.

196. Miksi paheksuminen välistä on liittynyt sääliin ja välistä ivaan.

Pahan tekeminen muille on myöskin jossakin määrin pahan kärsimistä, jonka vuoksi muutamien paheksumiseen yhtyy sääli ja välistä myös iva, riippuen siitä, ovatko he suopeat vai äkäiset niille, joiden näkevät pahaa tekevän. Siis saattoi Demokritos’n nauru ja Heraklitos’n itku johtua samasta syystä.

197 Paheksuminen aiheuttaa usein ihmettelyä, eikä ole ristiriidassa ilon kanssa.

Paheksuminen aiheuttaa myös usein ihmettelyä. Sillä olemme tottuneet olettamaan, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pidämme oikeana. Kun siis joku seikka tapahtuu toisin, hämmästyttää se meitä ja herättää meissä ihmettelyä. Paheksuminen ei myöskään ole ristiriidassa ilon kanssa, jos kohta se tavallisemmin yhtyy suruun. Sillä kun paheksumisemme esine ei voi meitä vahingottaa, ja kun ajattelemme, ett’emme me saattaisi sellaista tehdä, herättää se meissä jonkinmoista mielihyvää. Tämän vuoksi kenties joskus nauramme ollessamme tämän mielenliikutuksen valtaamat.

198. Paheksumisen hyödyllisyydestä.

Muuten huomataan paheksumista paljon enemmän niissä, jotka tahtovat käydä hyveisistä, kuin niissä, jotka todella hyvettä noudattavat. Sillä vaikka hyvettä rakastavat eivät voi jonkunmoista inhoa tuntematta nähdä toisten paheita, osottavat he intohimoista paheksumista ainoastaan suurimpia ja harvinaisimpia paheita vastaan. Sen tila on tukala ja tuskallinen, joka suuresti paheksuu mitättömiä seikkoja. Se menettelee väärin, joka paheksuu viattomia, ja se on julkea ja mieletön, joka ei rajoita tämän mielenliikutuksen esineitä ihmisten tekoihin, vaan ulotuttaa ne Jumalan ja luonnon tekoihin, kuten se menettelee, joka ei ole koskaan tyytyväinen asemaansa eikä kohtaloonsa, vaan uskaltaa moittia maailman menoa ja Kaitselmuksen salaisuuksia.

199. Vihastumisesta.

Vihastuminen on myöskin vihan tai inhon laji, jota tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, ja jotka ovat koettaneet tehdä vahinkoa, ei kelle tahansa, vaan erityisesti meille. Se sisältää siis samaa kuin paheksuminen ja lisäksi sen, että se perustuu tekoon, joka koskee meitä ja jota tahdomme kostaa. Se näet melkein aina herättää kostonhalua, ja se on kiitollisuuden suora vastakohta, kuten paheksuminen on suosion vastakohta. Mutta se on verrattomasti kiivaampi näitä kolmea mielenliikutusta, koska vahingollisten seikkojen karkottamishalu ja kostonhimo ovat voimakkaimpia tunteita. Halu liittyneenä rakkauteen itseämme kohtaan synnyttää vihastuessamme vallan samanlaisen verenkiihotuksen, kuin minkä rohkeus ja uskaliaisuus voivat aikaansaada. Viha vaikuttaa sen, että pernasta ja maksan pienistä laskimoista tuleva sapensekainen veri näin joutuu kiihotustilaan ja syöksyy sydämeen. Siellä se, koska sitä on tavallista runsaampi määrä, ja koska se on sapensekaista, synnyttää kovempaa kuumuutta, kuin mitä rakkaus ja ilo siellä saattavat synnyttää.

200. Miksi vihastumisesta kalpenevat ovat pelättävämmät kuin ne, jotka siitä punastuvat.

Tämän mielenliikutuksen ulkonaiset merkit ovat erilaiset, riippuen henkilöiden eri luonteista ja vihastumiseen liittyvien muiden mielenliikutuksien erilaisuudesta. Niinpä näemme toisten vihastuvien kalpenevan tai vapisevan, toisten taas punastuvan jopa itkevänkin. Tavallisesti pidetään kalpenevien vihastumista pelättävämpänä kuin punastuvien sentähden, että se, joka ei voi kostaa muulla tavalla kuin kasvojen ilmeillä ja sanoilla, heti mielenliikutuksen ilmestyttyä purkaa itsestään kaiken kiihkonsa ja voimansa, jonka vuoksi hän punastuu. Usein myös oman tilan herättämä harmi ja sääli panee itkemään, koska ei ole muuta koston mahdollisuutta. Ne päinvastoin, jotka hillitsevät mielensä, päättäen panna toimeen suuremman koston, tuntevat surua ajatellessaan, että vihastumista herättänyt teko heidät siihen pakottaa. Välistä he myös pelkäävät tekemänsä päätöksen pahoja seurauksia, ja sentähden he ensin muuttuvat kalpeiksi, kylmiksi ja vapiseviksi. Mutta jos he myöhemmin ryhtyvät kostoansa täyttämään, tulistuvat he kahta kiivaammin, kuta kylmäkiskoisemmat alussa olivat. Samoin sellainen kuume, joka alkaa vilunväristyksistä, tavallisesti on kiivainta laatua.

201. On kahdenlaista vihastumista, ja hyväluontoiset ovat sen alaiset, joka tässä ensin mainitaan.

On siis kahdenlaista vihastumista; toinen on hyvin pikainen ja näkyy selvästi ruumiin ulkopinnalla, mutta ei ole vaikutuksiltaan vahingollinen, ja se on helposti asetettavissa; toinen ei alussa ole niin tuntuva, mutta kalvaa enemmän sydäntä ja on vaikutuksiltaan vaarallinen. Hyväluontoiset ja rakastavaiset ihmiset ovat taipuvaiset edelliseen; sillä heidän vihastumisensa ei johdu syvästä vihasta, vaan äkillisestä vihantunteesta. He näet luontonsa mukaisesti kuvittelevat, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pitävät paraana kaikista, ja kun käy toisin, hämmästyvät ja loukkaantuvat he siitä usein silloinkin, kun tuo seikka ei koske heitä erityisesti. Sillä koska heissä on paljon hellää lempeyttä, harrastavat he yhtä paljon niiden menestystä, joista pitävät, kuin omaansa. Niinpä se, mikä muissa herättäisi pelkkää paheksumista, heissä aiheuttaa vihastumista. Ja koska heidän sydämessään, heidän rakastavan mielensä vaikutuksesta, on paljon lämpöä ja verta, täytyy äkillisen vastenmielisyyden liikkeelle paneman vähäisenkin sapen määrän sydänveressä synnyttää suurta kiihotusta. Mutta tämä kiihotus ei ole pitkällinen, koska äkillistä vastenmielisyyttä kestää vain vähän aikaa; ja huomattuaan, ett’ei olisi ollut syytä niin suuresti suuttua, katuvat tällaiset henkilöt vihastumistaan.

102. Heikot ja epäjalot sielut ovat enimmin alttiina toisenlaatuiselle vihastumiselle.

Toinen vihastumisen laji, jossa viha ja suru ovat vallalla, ei alussa ole helposti ulkoapäin havaittavissa muusta, kuin sen aikaansaamasta kalpenemisesta. Mutta sen voima kiihtyy vähitellen siitä kiihotuksesta, jonka ankara kostonhalu veressä aikaansaa. Tämä syöksyy sapensekaisena maksan alaosasta ja pernasta sydämeen, synnyttäen siinä kovaa ja pistelevää lämpöä. Samoin kuin jalomielisimmät henkilöt osottavat mitä suurinta kiitollisuutta, niin ylpeimmät, epäjaloimmat ja heikoimmat ovat kaikista enimmin tämäntapaiselle vihastumiselle alttiit. Sillä loukkaus näyttää ylpeistä sitä suuremmalta, kuta suuremmassa arvossa he itseänsä pitävät sekä kuta enemmän arvoa he panevat siihen hyvään, joka heiltä riistetään. Tähän hyvään etenkin heikko ja halpa sielu on lujasti kiintynyt, koska se on toisista riippuvaista.

203. Jalomielisyys on parannuskeino vihastumisen liiallisuutta vastaan.

Vaikka mainittu mielenliikutus on siinä hyödyllinen, että se antaa ihmiselle pontevuutta torjumaan itsestään loukkauksia, ei kuitenkaan ole ainoatakaan mielenliikutusta, jonka liiallisuutta tulisi huolellisemmin välttää. Sillä se vie arvostelukyvyn harhaan ja saattaa ihmisen usein toimimaan tavalla, jota hän jälestäpäin katuu ja estää välistä torjumasta loukkauksia yhtä hyvin, kuin jos hän olisi tyynempi. Koska ylpeys enimmin kiihottaa vihastumista, luulen jalomielisyyttä parhaaksi parannuskeinoksi sen liiallisuutta vastaan. Sillä jalomielisyys saattaa meidät pitämään vähäarvoisina kaikkia niitä hyviä seikkoja, jotka meiltä voidaan riistää, jotavastoin se saattaa meidät pitämään suurempiarvoisina vapautta ja täydellistä itsehillitsemistä, jonka menetämme, niinpian kuin joku voi meitä loukata. Siinä henkilössä, joka on saavuttanut viimeksimainitut ominaisuudet, ei herää muuta kuin ylenkatsetta tai korkeintain paheksumista sellaisten seikkojen johdosta, joista muut loukkautuvat.

204. Kunniasta.

Kunnialla tarkoitan ilon lajia, joka perustuu rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä, että luulemme tai toivomme saavuttavamme kiitosta toisilta. Se eroaa siis sisäisestä tyydytyksestä, joka johtuu oman hyvän teon tietoisuudesta. Sillä välistä meitä kiitetään seikoista, joita emme ollenkaan pidä hyvinä, ja moititaan sellaisista seikoista, joita pidämme parempina. Molemmat nämät mielenliikutukset ovat itsekunnioituksen ja samalla ilon lajeja. Sillä muiden meitä kohtaan osottama kunnioitus antaa meille aihetta kunnioittamaan itseämme.

205. Häpeästä.

Häpeä päinvastoin on surun laji, joka perustuu niinikään rakkauteen itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä luulosta tai pelosta, että meitä moititaan. Siihen yhtyy sitäpaitsi nöyryyttä ja epäluottamusta itseämme kohtaan. Sillä se, joka kunnioittaa itseänsä niin suuresti, ett’ei hän saata kuvitella kenenkään häntä moittivan, ei helposti voi tuntea häpeää.

206. Näiden kahden mielenliikutuksen hyödyllisyys.

Kunnian ja häpeän tunteet ovat molemmat hyödylliset siinä, että ne kohottavat meitä hyvettä harjottamaan, edellinen toivon, jälkimäinen pelon avulla. On vain tarpeellista kehittää arvostelukykyä erottamaan sitä, mikä todella ansaitsee moitetta tai kiitosta, jott’ei hävettäisi hyviä tekoja, eikä kerskattaisi pahoista, kuten moni tekee. Ei kuitenkaan ole hyvä kokonaan itsessään tukehuttaa mielenliikutuksia, kuten kyynikot muinoin tekivät. Sillä vaikka rahvaan arvostelut ovatkin sangen huonot, täytyy meidän elää sen keskuudessa, ja sen kunnioitus on meille tärkeää, jonka vuoksi meidän usein tulee enemmän seurata sen mielipiteitä kuin omia mielipiteitämme, mitä ulkonaiseen toimintaamme tulee.

207. Hävyttömyydestä.

Hävyttömyys eli röyhkeys, joka on häpeän ja usein kunnian halveksimista, ei ole mielenliikutus, koska meissä ei ole mitään sitä synnyttävää elonhengekkeiden liikettä; vaan se on häpeän ja kunniantunteen vastakohtainen pahe, kun mainitut mielenliikutukset ovat hyvät, kuten kiittämättömyys on kiitollisuuden, julmuus säälin vastakohta. Röyhkeys syntyy etupäässä sellaisessa henkilössä, jota usein on suuresti loukattu. Sillä jokainen pitää nuorena kiitosta hyvänä seikkana ja parjausta pahana, sekä molempien merkitystä elämässä paljon suurempana, kuin sellaisen henkilön kokemus myöhemmin osottaa todeksi, joka, kärsittyään ilmeisiä loukkauksia, huomaa olevansa vailla kaikkea kunniaa sekä itsensä kaikkien halveksimaksi. Sellainen ihminen muuttuu röyhkeäksi, koska hän sitten arvostelee hyvää ja pahaa ainoastaan ruumiin mukavuuden kannalta, ja huomaa nauttivansa siitä yhtä hyvin solvauksien jälkeen kuin ennen niitä, jopa paljoa paremminkin. Hän näet on vapautunut useasta pakollisesta teosta, johon kunnia häntä velvoitti; ja jos hän alennustilansa johdosta on menettänyt omaisuutensa, on hyväntekeviä ihmisiä, jotka häntä auttavat.

208. Vastenmielisyydestä.

Vastenmielisyys on surun laji, joka on saman syyn vaikuttama, joka muiden asianhaarojen vallitessa herättää iloa. Luontomme näet on senlaatuinen, että useat meille mielihyvää tuottavat seikat meistä ovat vain jonkun aikaa hyvät ja muuttuvat myöhemmin meille rasitukseksi. Tämän huomaamme etenkin juomisesta ja syömisestä, jotka ovat hyödylliset ainoastaan janoa ja nälkää tuntevalle, ja jotka ovat vahingolliset, senjälkeen kuin on tyydytetty mainitut tarpeet. Koska juoma ja ruoka silloin lakkaavat olemasta mieluiset maulle (ranskaksi le goût), on tätä mielenliikutusta kutsuttu vastenmielisyydeksi (le dégoût).

209. Kaihosta.

Kaiho on myöskin surun laji, johon on yhtynyt erityistä katkeruutta, koska siihen aina liittyy epätoivoa sekä menetetyn mielihyvän muisto. Emme näet koskaan kaihoa muuta kuin sellaista seikkaa, joka on tuottanut meille mielihyvää, ja jonka siihen määrään olemme menettäneet, ett’ei meillä ole mitään toivoa sen takaisinsaamisesta sillä ajalla ja tavalla, jota haluamme.

210. Hilpeydestä.

Hilpeydellä lopuksi tarkoitan ilon lajia, jolla on se omituisuus, että sen vienous enenee entisten kärsimyksien muistosta, joista vapautuminen tuntuu vallan samalta kuin hartijoilta laskettaisiin kauan kannettu taakka. En kolmessa viimeksimainitussa mielenliikutuksessa näe mitään erityisesti huomattavaa. Olenkin maininnut ne tässä ainoastaan noudattaakseni yllä määräämääni järjestystä mielenliikutuksien luettelemisen suhteen. Sillä tämä järjestys on ollut hyödyllinen siinä suhteessa, ett’ei yksikään erityistä tarkastusta ansaitseva mielenliikutus ole sitä noudattaessani jäänyt huomaamatta.

211. Yleinen parannuskeino mielenliikutuksia vastaan.

Nyt, kun tunnemme kaikki mielenliikutukset, on meillä paljon vähemmän syytä pelätä niitä kuin ennen. Huomaamme näet niiden kaikkien luonnostaan olevan hyviä, ja että meidän vain tulee karttaa niiden huonoa käyttämistä ja liiallisuutta. Osottamani parannuskeinot tässä suhteessa olisivat riittävät, jos jokainen panisi tarpeeksi huolta niiden käyttämiseen. Näiden parannuskeinojen joukossa olen kuitenkin myöskin maininnut edelläkäyvän punniskelun sekä tarkkaavaisuuden, joiden avulla saatamme korjata luontomme viat siten, että harjotamme itseämme erottamaan veremme ja elonhengekkeidemme liikkeet niistä ajatuksista, joihin ne tavallisesti ovat liittyneinä, ja tunnustan, että harvat ihmiset tällä tavoin valmistautuvat jokaista sattumaa varten. Lisäksi ne liikkeet, jotka mielenliikutuksien esineet aiheuttavat veressä, tapahtuvat yksistään aivojen mielikuvien ja elinten tilan vaikutuksesta ja lisäksi niin nopeasti, ett’ei mikään inhimillinen viisaus kykene ilman riittävää valmistautumista niitä vastustamaan. Niinpä monikaan ei voi pidättäytyä nauramasta, kun häntä kutkutetaan, vaikk’ei tämä ole hänelle ollenkaan mieluista; sillä se ilon ja hämmästyksen mielikuva, joka ennen on saattanut häntä nauramaan samanlaisen tapauksen johdosta, herää uudestaan hänen mielikuvituksessaan ja täyttää vasten hänen tahtoansa hänen keuhkonsa sydämestä syöksyvällä verellä. Samoin ne, jotka luonnostaan ovat herkät ilon ja säälin, pelon tai vihastumisen tunteille, eivät saata pidättäytyä pyörtymästä, itkemästä, vapisemasta tai veren kuumeisesta kiihotuksesta silloin, kun joku mainituista mielenliikutuksista on voimakkaasti vallannut heidän mielikuvituksensa. Mutta tällaisessa tilaisuudessa saatamme aina turvautua keinoon, jota tässä luulen voivani suosittaa yleisimpänä ja käytännöllisesti helpoimpana kaikkea mielenliikutuksien liiallisuutta vastaan, nimittäin siihen, että tuntiessamme veremme näin kiihtyvän, otamme huomioon ja muistamme, että tällöin kaikki mielikuvamme pyrkivät pettämään sielua sekä osottamaan niitä perusteita, jotka yllyttävät meitä mielenliikutuksen esinettä tavoittelemaan, paljoa pätevämmiksi kuin ne ovat, sekä niitä perusteita, jotka kehottavat mainittua esinettä hylkäämään, paljoa heikommiksi. Jos mielenliikutus saattaa meitä tavoittelemaan seikkoja, joiden saavuttaminen sietää lykkäystä, tulee meidän pidättäytyä sinä hetkenä tekemästä ratkaisevaa päätöstä sen suhteen, sekä hakea toisia ajatuksia, kunnes aika ja lepo ovat kokonaan tyynnyttäneet veren kiihotuksen. Mutta jos on kysymyksessä teko, jonka suhteen ratkaiseva päätös heti on tehtävä, tulee tahdon etupäässä tavoitella ja noudattaa niitä perusteita, jotka ovat päinvastaiset niille, joita mielenliikutus osottaa, vaikka edelliset näyttäisivätkin heikommilta. Jos esim. vihollinen äkkiä hyökkää jonkun kimppuun, ei tämä tilaisuus siedä mitään tuumiskelua. Mutta se, joka on tottunut punnitsemaan tekojaan, saattaa mielensä täyttyessä pelolla, kääntää ajatuksensa pois vaarasta kuvittelemalla vastustamiseen kehottavia perusteita paljoa varmemmiksi ja kunniakkaammiksi kuin pakoon kehottavia. Ja päinvastoin, tuntiessaan kostonhalun ja vihastumisen yllyttävän sokeasti syöksymään ahdistavien kimppuun, tulee hänen muistaa, että on turhaa syöksyä turmioon, kun saattaa häpeättä pelastua, ja että vastustajien ollessa paljoa lukuisammat, on parempi rehellisesti peräytyä tai antautua, kuin raa’alla tavalla panna itsensä alttiiksi varmalle kuolemalle.

212. Mielenliikutuksista riippuu kokonaan tämän elämän onni ja onnettomuus.

Sielulla saattaa tosin olla omat mielihyvänsä; mutta ne, jotka sillä on yhteiset ruumiin kanssa, riippuvat kokonaan mielenliikutuksista. Sentähden ne ihmiset, joita mielenliikutukset suurimmassa määrässä saattavat vallata, kykenevät nauttimaan suloisinta mielihyvää tässä elämässä. On totta että he myös saattavat tuntea suurinta katkeruutta, jos eivät osaa mielenliikutuksiaan oikein ohjata, ja jos onni on heille nurja. Siis on viisaus tässä kohdin erittäin tarpeen, koska se opettaa niin hallitsemaan mielenliikutuksia sekä ohjaamaan niitä niin taitavasti, että niiden aiheuttama mielipahakin on helposti kärsittävissä, ja että ne kaikki saattavat tuottaa iloa.

Kommenteerimine on suletud.

%d bloggers like this: